"Sehän olisi sitä paitsi aivan järjetöntä! Et ota huomioon, että viime aikoina — lady Winterbournen luona asuessani tapasin hänet useinkin. Minua hän ei enää ajattele. Ei edes oma turhamaisuuteni voinut olla sitä selvästi huomaamatta. Hänen ystävänsä otaksuvat hänen menevän naimisiin erään vilkasluontoisen, viehättävän pikku olennon kanssa, jonka tapasin useasti James Streetillä — eräs neiti Macdonald."
"Neiti — mikä?" kysäisi herra Boyce tuikeasti.
Marcella toisti nimen ja jutteli sitten hänelle kaikki, mitä itse tiesi tämän avioliiton mahdollisuuksista. Mutta kaiken aikaa häntä kalvoi salainen tietoisuus, ettei hän sisimmässään ollut lähimainkaan varma siitä, mitä koetti uskotella itselleen ja isälleen.
Herra Boyce kuunteli hänen puhettansa allapäin ja puolittain pettyneenä, mutta samassa puolittain epäuskoisena. Itsepintainen hän oli ollut kautta elämänsä, ja kuoleman lähestyessä tämä ominaisuus esiintyi hänessä entistä vieläkin jyrkempänä. Hän hoki itselleen, että toimeen tässä oli sittenkin ryhdyttävä tavalla tai toisella Marcellasta huolimatta. Kyllä hän vielä neuvon keksii.
Sillä välin Marcella varovaisesti johti puheen vähemmän arkaluontoisiin asioihin ja hän otaksui jo päässeensä varmoille vesille, kun herra Boyce äkkiarvaamatta tokaisi väliin:
"Entä se toinen — Wharton. Äiti kertoi sinun tavanneen hänet Lontoossa. Hän oli kai rakastunut sinuun?"
"Entä jos en tahdokaan joutua kuulusteltavaksi", virkkoi Marcella hilpeästi. "Sinä, isä, et muuten taida perin tarkkaan lukea perheuutisten osastoa sanomalehdissä. Jo kolme viikkoa sitten oli kaikissa lehdissä komea uutinen herra Whartonin kihlauksesta lady Selina Farrellin kanssa, joka on kaukaista sukua Winterbourneille."
Samassa astui rouva Boyce sisään ja silmäili levottomasti kumpaakin, Marcellaa puolittain nuhtelevasti. Ahdistunein mielin Marcella nousi paikaltaan ja poistui huoneesta.
Pitkin päivää kiusasi Marcellaa hämärä pahan enne, arvattavasti johtuen tuosta isän sietämättömästä uhkauksesta, johon nähden hän kaikesta huolimatta tunsi olevansa aivan suojaton.
Oli miten oli, hänen rauhattomuutensa ja huolensa Hallinin suhteen siitä vain yltyivät, Hallinin, joka oli hänen ainoa todellinen ystävänsä, jolle hän hiljakseen, puhumattakin oli avannut sydämensä, jonka henkinen lujuus oli häntä opastanut ja tukenut, jonka ruumiillinen raihnaus oli Marcellassa edelleen jalostanut hänen sairaanhoitajatar-toimessa niin runsaasti kehittynyttä äidillistä vaistoaan.