Rouva Boyce istui yhä vaiti ja hievahtamatta tarkastaen tytärtänsä merkillisellä, jäykällä katseella. Hänen luonnottoman tyyneytensä alle kätkeytyi itse asiassa vaivoin hillitty maltittomuus. Tuollainen kauneutta ja nuoruutta uhkuva olento juttelee murheistaan, yksinäisyydestään! Mieletöntä kerrassaan! Mutta järkkynyt ja kuohuksissa hänen mielensä sittenkin oli.
"Nyt emme enää huoli siitä puhua!" sanoi hän rauhattomalla liikkeellä. "Minä matkustan kanssasi kotiin — minä koetan tehdä mitä voin. Jätetään tulevaisuussuunnitelmani sikseen, ainakin muutamiksi kuukausiksi, ehkä sinä siihen tyydyt."
Hän liikahti ikäänkuin noustaksensa seisalleen matalalta tuoliltaan. Mutta Marcellassa kuohuivat syvät vedet, kuohuivat yli äyräitten. Hän lankesi polvilleen äitinsä viereen ja ennenkuin rouva Boyce sai sen estetyksi, oli hän kietonut nuoret, lujat käsivartensa laihan, kuihtuneen olennon ympäri.
"Äiti!" huohotti hän. "Äiti, ole hyvä minulle — rakasta minua — minulla ei ole ketään muita kuin sinä!"
Ja hän suuteli valjua otsaa ja poskea melkein hurjan hellästi, mutisten sen ohessa kiihkeitä, käsittämättömiä sanoja.
Rouva Boyce koetti ensin työntää hänet luotansa, mutta ollen ruumiillisesti liian heikko vastustelemaan, antoi hän sitten myöten. Lopulta hän sentään riuhtaisihe irti lyhyen sydäntä vihloovan nyyhkytyksen puistattamana. Hän nousi, astui akkunan luo ja saavutettuaan jonkinverran mielenmalttinsa, läksi hän huoneesta.
Mutta tänä iltana hän ensimäisen kerran salli Marcellan panna hänet sohvalle lepäämään, vaalia itseään ja lukea itselleen ääneen. Vieläkin ihmeellisempää oli, että hän Marcellan lukiessa nukahti. Lampunvalossa hänen kasvonsa näyttivät kurjan vanhoilta ja surkastuneilta. Kauan istui tytär käsivarret polvillaan tuijottaen häneen haikealla ja ikävöivällä katseella.
* * * * *
Marcella heräsi varhain seuraavana aamuna ja kuunteli meren mahtavaa ääntä, kun se kolmesataa jalkaa alapuolella halkaisi aaltojaan pienen kaupungin kalliorantoja vastaan. Hän makasi pienessä valkoisessa suojassa, joka muinoin oli ollut vanhan luostarin koppina ja Salernon vuorien takaa kohoava aurinko piirteli kultajuovia valkoiselle seinälle. Alhaalta kaupungista kajahtivat tuomiokirkon kellon lyönnit. Se löi varmaan kuusi. Vielä kaksi tuntia aikaa ennenkuin kannatti ruveta odottamaan lordi Maxwellin kirjettä.
Valveilla loikoessaan hän ajatteli tätä kirjettä — ikävöi sitä ja aikaa, jolloin hän voisi siihen vastata. Kaikki yön rauhattomat unet olivat kieppuneet tuossa samassa aiheessa. Ollappa hänellä tässä isän kirje nähtävänä! Oliko otaksuttava, että hän oli maininnut tyttärensä nimen siinä? Ehkäpä hän vain oli vedonnut molempain perheiden entiseen, keskinäiseen ystävyyssuhteeseen. Se oli kyllä mahdollista ja se olisi ainakin jonkinverran muistuttanut sopivaisuutta. Mutta kuka saattoi vastata isästä? Hän painoi kätensä ristiin niskalle ja otsa rypyssä hän suunnitteli keinoja jos joitakin, mitenkä saada Aldous Raeburn vakuutetuksi, ettei hän eikä äiti aikoneet tungeskella hänen rasituksekseen. Häntä painosti lakkaamatta ilkeä ajatus, että Raeburn saattoi epäillä, että hän tahtoi häntä ahdistaa ensin ystävällään, ja sitten isällään. Oh! milloin saapuneekaan kirje ja milloin saanee hän siihen vastata!