"Äiti, vieläkö aiot — nyt vielä, vaikka me kaksi olemme näin ypö yksin maailmassa — kohdella minua kuin olisin muukalainen — enkä oma tyttäresi."
Se oli hätähuuto. Rouva Boycen laihat, riutuneet kasvot vavahtivat äkisti. Hän karkaisi itseään sille, minkä tuleman piti.
"Älkäämme huoliko tehdä asiata näin traagilliseksi", virkkoi hän kepeästi sivellen Marcellan käsiä. "Jutelkaamme siitä järkevästi. Istuhan tähän näin. Eihän minun ehdotukseni ole niin kauhea. Mutta, näetkös, minullakin on samoin kuin sinulla, omat harrastukseni, ja nyt minä haluaisin seurata niitä — hieman. Osan vuotta tahtoisin viettää Lontoossa, tavatakseni toisinaan joitakin vanhoja ystäviä, joita en ole nähnyt vuosikausiin — kenties myös sukulaisiani." Ääni kävi huomattavan kuivaksi kun hän puhui heistä. "Ja minusta tuntuisi suloiselta, jos — pitkän ajan kuluttua — tulisin temmatuksi pois omasta itsestäni — saisin kuulla mitä maailmassa tapahtuu, ravita henkeäni jonkin verran."
Marcella näki äitinsä harmaansinisissä silmissä kuumeisen loisteen, joka häntä hämmästytti. Tunsiko hän oikeastaan juuri yhtään tätä eriskummaista olemusta, josta hänen oma elämänsä oli saanut alkunsa. Samaa lihaa ja verta — mikä luonnon ivailu!
"Minä tietenkin", puheli rouva Boyce edelleen, "kävisin joskus sinun luonasi ja sinä samoin minun luonani. Luulisin meidän sen kautta enemmän kostuvan toistemme seurasta. Tiedäthän, että tapani on punnita asiat sellaisina kuin ne ovat, huolimatta maailman arvostelusta. Siinäkin tapauksessa, että minä jäisin kanssasi asumaan, tarvitset sinä töitäsi ja suunnitelmiasi varten sopivan seuralaisen. Sillä minä en siihen kelpaa. Eikä liene vaikeata löytää jokin sopiva naishenkilö, joka ottaa sinut turviinsa minun poissaollessani."
Kuumat kyyneleet herahtivat Marcellan silmiin. "Miksi lähetit minut lapsena pois luotasi, äiti?" huudahti hän. "Se oli väärin — julmasti tehty. Minulla ei ole veljeä, ei sisarta. Ja sinä suljit minut pois elämästäsi, kun olin liian nuori ymmärtämään."
Rouva Boyce vavahti, mutta ei puhunut mitään. Hän tuki otsaansa hennolla kädellään. Nykyisin hän oli vain varjo omasta itsestään, mutta hänen hauras raihnautensa oli aina tuntunut Marcellasta kukistumattomammalta kuin toisten vahvuus.
Itku pakkautui Marcellan kurkkuun.
"Ja nyt", jatkoi hän aivan epätoivoissaan, "oletko selvillä siitä, mitä nyt teet. Sinä työnnät minut pois luotasi — sinä katkaiset kaikki läheiset siteet välillämme juuri silloin kun kipeimmin kaipaan sinua. Sinä näyt arvelevan, että minulta ei puutu mitään, kun vain saan tilan haltuuni ja valtaa ja tilaisuutta toimia oman pääni mukaan. Mutta", — hän yritti uljaasti nielaista loukatut tunteensa ja puhua levollisesti — "minä en enää ole sellainen. Minä voisin luottavasti ja kaikesta sydämestäni käydä käsiksi työhön, kunhan sinä vaan jäisit olemaan kanssani ja sallisit — sallisit minun — rakastaa sinua ja pitää huolta sinusta. Mutta minusta tuntuu, etten yksin ollen voisi mitään saada aikaan! Onnelliseksi tuskin enää tulen — en ainakaan pitkään aikaan — vain työssä ja velvollisuudessa voinen tästä, lähtien tuntea onnea. Naimisiin en arvatenkaan mene. Usko minua tai ei, mutta totta se on. Murheellisia ja yksinäisiä olemme kumpikin. Eikä meillä ole maailmassa muita kuin toisemme. Ja yhtäkaikki sinä puhut noin kammottavan rauhallisesti, että tahdot minusta erota — päästä minusta."
Hänen äänensä värähti ja katkesi; intohimoisen rukoileva oli hänen katseensa.