Marcella vaipui avoimen lasioven vieressä olevalle tuolille, ja hänen katseensa harhaili yli kivibalkongin kaiteen ja köynnösruusujen kauvas meren hymyävälle ulapalle.
"Tiettävästi hän suostuu", sanoi hän aivan onnettomana. "Ei hän koskaan kieltäydy tällaisesta, se ei olisi hänen tapaistaan. Mutta, äiti, sinun pitää kirjoittaa. Minun pitää kirjoittaa ja pyytää ettei hän sitä tekisi. Sehän on aivan yksinkertaista. Me voimme kyllä itse pitää kaikesta huolen. Oh! kuinka isä taisi?" puhkesi hän uudelleen valittamaan, "kuinka hän taisi"?
Rouva Boycen huulet tiukkenivat lujasti. Kysymys oli hänestä järjetön. Hän kyllä olisi tietänyt siihen vastata, kaksikymmenvuotinen kokemus oli sen hänelle opettanut. Kuolema ei ollut hänen mieltänsä muuttanut. Hän arvosteli puolisonsa luonnetta ja omaa, murtunutta, särkynyttä elämäänsä yhä samalla traagillisella selvänäköisyydellä; hänen sydäntään kalvoi yhä sama rakkaus, jota eivät miehen kaikki heikkoudet ja viat olleet saaneet sieltä pois kiskotuksi. Hienotunteisuuden puutetta ja kohtuuttomuutta sellaista kuin tämä viimeinen teko todisti, oli hänen täytynyt myötäänsä nähdä ja kokea, eikä tällainen vehkeily hänen selkänsä takana ollut hänelle uutta.
"Luitko, mitä muuta testamentissa sanotaan?" kysyi hän hetken äänettömyyden kuluttua.
Marcella otti sen uudelleen käteensä ja rupesi haluttomana lukemaan sitä.
"Äiti!" hän äkkiä huudahti ja puna syttyi hänen kasvoilleen. "Siinä ei missään kohdassa mainita sinua. Tässä ei ole olemassa yhtään määräystä sinun hyväksesi."
"Ei ole", vastasi rouva Boyce tyynesti. "Sitä ei tarvittu. Minulla on omat tuloni. Me tulimme toimeen niillä vuosikausia ennenkuin isä peri Mellorin. Minulle ne niinmuodoin ovat tarpeeksi riittävät."
"Ethän toki otaksune", huudahti Marcella koko ruumiiltaan vavisten, "että minä käyn ottamaan itselleni koko isäni maatilan jättämättä mitään — ei niin mitään hänen vaimolleen. Se olisi mahdotonta — kerrassaan sopimatonta. Minua kohtaan se olisi yhtä väärin kuin sinua kohtaan, äiti", lisäsi hän ylpeästi.
"Niin en minä ole sitä ymmärtänyt", virkkoi rouva Boyce viileillä ja tyynellä äänellään. "Sinä et vielä käsitä, mistä on kysymys. Isäsi onnettomuus oli saattamaisillaan koko tilan häviöön. Isoisäsi sai kestää paljon huolta ja hänen oli saatava irti suuret rahasummat ennenkuin —" hän etsi sopivata sanamuotoa — "saimme selvitetyksi isän menettelystä johtuneet selkkaukset. Siitä oli tietysti minulla sama hyöty kuin hänellä. Tämä velkakuorma katkeroitti isoisäsi loppuiän. Hän oli mies, johon olin kiintynyt — jota kunnioitin. Mellor ei luullakseni ole ollut milloinkaan tätä ennen kiinnitetty. No niin, Robert setä sai velat jonkin verran hupenemaan — mutta hän oli itse asiassa hyvin leväperäinen. Isä sai aikaan paljonkin, ja sinä arvatenkin toimitat kaikki ennalleen ennen pitkää. Omasta puolestani olen luopunut kaikista vaatimuksistani Melloriin. Itse paikkaa" taas hän epäröi hetken, mutta tällä kertaa oli tunteitten kuohu liian voimakas — "minä kammoan. Minusta tuntuu, kuin olisin riippumattomampi, ellei minua siihen mikään sido. Ja lopulta minun onnistuikin taivuttaa isä ja hän salli minun seurata omaa päätäni."
Marcella kavahti hillittömästi pystyyn, astui sukkelasti poikki huoneen ja paiskautui polvilleen äitinsä viereen.