"Uskallan siis vaivata teitä näillä muutamalla rivillä. Liikuttavassa kirjeessään herra Boyce viittaa perheittemme välillä vallinneeseen vanhaan ystävyyssuhteeseen ja siihen tosiasiaan, että sukulaisemme ovat useasti toimittaneet samoja palveluksia toisilleen. Mutta tämä huomautus oli peräti tarpeeton. Jos minun apuni voi olla miksikään hyödyksi teille tahi neiti Boycelle, ette voi minulle suurempaa mielihyvää valmistaa kuin ottamalla vastaan sen.
"Tämä asia saattaa minut ymmärrettävästi hiukan epäröimään. Mikäli olen kuullut, on neiti Boyce isänsä perijätär ja tulee niinmuodoin heti Mellorin omistajaksi. Siinä tapauksessa, ettei hän halua minun myötävaikutustani testamentin toimeenpanemisessa, vetäydyn luonnollisesti paikalla syrjään; mutta harras toivomukseni on, ettei hän kiellä minulta tätä pientä palvelusta, jonka niin mielelläni ja vähällä vaivalla suoritan.
"En voi kirjettäni sulkea ilmaisematta syvää osanottoani sen johdosta mitä te ja tyttärenne olette saaneet kokea viimeisten kuuden kuukauden aikana. Välinpitämättömyys ei ollut syynä vaitiolooni, vaikka siltä kenties on näyttänyt. Toivon, ettette katso asiain vaativan teidän ja tyttärenne kotiintuloa, vaan että jäätte Italiaan, hoitamaan terveyttänne. Herra French ja minä voimme kyllä kahden selvittää asiat.
Syvällä kunnioituksella. "Maxwell."
"Vaikeaksi käynee, rakkaani, kirjoittaa nyrpeä vastaus moiseen kirjeeseen", virkkoi rouva Boyce kuivakiskoisesti, kun Marcella laski kirjeen kädestään.
Marcella oli sävähtänyt tulipunaiseksi hämmennyksestä ja mielenliikutuksesta.
"Sietäähän tuota vielä miettiä", sanoi hän poistuen huoneesta.
Yksin jäätyään, rouva Boyce hyvän aikaa pohti asiaa mielessään. Oli ilmeistä, että Marcellan mielessä liikkui selviä katumuksen oireita. Mutta hän ei päässyt selville siitä, mitä ja kuinka paljon tämä tunteiden jyrkkä muutos oikeastaan merkitsi. Marcellan otaksuminen, että Aldous Raeburnin tunteet jo olivat kääntyneet muualle, saattoi kyllä olla tosi sekin, mutta saattoi se myös olla hänen ärtyneen ylpeytensä kuvitelma. Oli miten oli, rakastettavalla mielialalla lordi Maxwell näytti olevan kirjeestä päättäen. Rouva Boycen kalvenneilla huulilla väreili taas vanha ivanhymy, kun hän tätä ajatteli. Aldous Raeburnin käytös ja esiintyminen olivat hänestä aina olleet hiukan liian hyvät tälle matoiselle maailmalle. Älköön nyt Herran tähden tällä kertaa — jos hän uudelleen aikoo koettaa onneaan — osoittautuko liian myöten antavaksi tai innokkaaksi. "Sellainen hän aina oli", ajatteli rouva Boyce muistaen pientä valkopukuista tyttöä — "jos tahtoi saada hänet mieltymään johonkin, oli se otettava häneltä pois".
Mutta jo pelkkä mahdollisuus, että asiat voisivat tätä tietä järjestyä, pusersi helpoituksen huokauksen äidin rinnasta. Yö oli häneltä kulunut kiusallisissa mietiskelyissä. Marcellan äidinrakkauden ja huolenpidon vaatimukset olivat riistäneet unen hänen silmistään. Kaksikymmentä vuotta tukahutettuaan kaikki omat pyyteet ja mieliteot, näki tämä viidenviidettä korvissa oleva nainen, joka luonnostansa oli älykäs, omaperäinen ja itsenäinen, vapauden lopultakin sarastavan. Nuoruutensa ensi aikoina hänet oli pettänyt uskoton puoliso ja hänen tähtensähän oli kadottanut arvossapidetyn yhteiskunnallisen asemansakin. Intohimo, jota hän ei ollut saanut masennetuksi sekä jonkinlainen stoalainen velvollisuuden tunto olivat tehneet hänet miehensä orjaksi ja hoitajattareksi, ja hänen ylpeytensä, joka hänen tyttöaikoinaan oli ollut niin vahva, oli myöhempinä aikoina ilmennyt vain siinä, että hän oli järkähtämättömästi pysyttäytynyt erillään kaikista muista ihmisistä, oma tytär heihin luettuna. Nyt miehen kuoltua kaikennäköiset lamassa olleet voimat ja toivomukset, enimmäkseen henkistä laatua, elpyivät horrostilastaan. Hän oli parahiksi päässyt kolkosta sairaanhoitaja-toimestaan, kun hän jo ikävöi vapautua kaikista muistoista — matkustaa, lukea, tutustua ihmisiin — hän, joka kolmattakymmentä vuotta oli elänyt nunnana. Se oli viimeinen, nuoruutta, elämää haparoiva kouristus. Eikä häntä mitenkään haluttanut alkaa tätä uutta elämää Marcellan seurassa. He olivat kumpikin itsenäisiä ja toisistaan perin eroavia luonteita.
Mutta tytön ääni ja pyynnöt eivät sittenkään olleet jättäneet koskemattomiksi hänen kuihtunutta sydäntänsä. Hän tunsi itsessään ennen tuntemattoman heltymyksen oireita ja hän pelkäsi antavansa myöten ja niin muodoin menettävänsä uudelleen vapautensa. Siksipä ei hänellä tällä haavaa ollut hartaampaa toivomusta kuin Marcellan kihlauksen uudistuminen.