Sillä välin seisoi Marcella pukeutumassa avatun akkunan ääressä auringonpaisteessa, joka täytti huoneen meren aaltoilevilla heijastuksilla. Rannalta, kolmesataa jalkaa hänen alapuolellaan, työntäytyi kalastajavenheitä ulapalle, ja hän saattoi kuulla keulain raapaisevan hiekkaa ja kalastajain laulut. Oikealla, pienellä satamasululla nähtiin muuan maalari istuvan valkean päivänvarjonsa alla vieressään pieni, puolialaston poika, joka hartaan odottavana piti silmällä sinisillä aalloilla liikkuvaa onkivapaansa. Kalliot, talot, meri kylpivät valossa ja lämmössä, ilma oli täynnänsä ruusu- ja oranssituoksua, ja pohjoismaalaisen silmälle oli luonnossa jo kesän koko taikavoima.
Ja kepeinäpä liikkuivat nyt Marcellan kädet hänen siinä mustia aaltoilevia hivuksiaan sukiessaan ja palmikoidessaan. Ensimäisen kerran isän kuoleman jälkeen paloi hänen silmissään taas vanha hehku, vaikka katseeseen tavantakaa tuli jotain aivan vienoa, naisellista. Ei! äiti on oikeassa, moisen kirjeen kirjoittaja ei tottakaan ansaitse nyrpeätä vastausta. Mutta mitä kirjoittaa! Mielikuvituksessaan hänellä jo oli valmiina kaksikymmentä erilaista vastausta. Aika pulmallista oli sentään sovitella kirje sellaiseksi, ettei hän, Marcella, näyttäisi vallan kärkkäältä ja innokkaalta, mutta että hän yhtäkaikki pystyi arvossa pitämään ja hyvittämään Aldousin ystävällisyyttä!
Ja kirjeestä tai oikeammin kirjeen yhteydessä ajatukset liitelivät hänen uuteen valtakuntaansa, Melloriin ja kaikkeen, mitä hän sen asujain hyväksi oli tekevä.
IV LUKU.
Oli kolea, tuulinen päivä maaliskuun lopulla. Aldous istui kirjoittamassa Maxwell Courtin kirjastossa isoisänsä kirjoituspöydän ääressä, missä hänen oli tapana suorittaa tiluksiansa ja yleisiä asioita koskevat työnsä. Entistä, vanhaa työhuonettansa käytti hän pääasiallisesti omia yksityisasioitaan varten.
Koko aamupuoli oli häneltä mennyt muuatta ikävystyttävää paikallista juttua koskevain, loppumattomain asiapaperien tutkimiseen. Asia oli riitakysymys lähikaupungin ylemmän alkeiskoulun rehtorin ja koulun johtokunnan välillä, johon Aldouskin kuului. Asia oli sotkuinen, personallinen, inhoittava. Kolmen tunnin ajanhukka tuollaisessa toimessa oli Aldousin laiselle miehelle menetetty päivä. Lisäksi puuttui häneltä isoisänsä kyky selvitellä tällaisia juttuja, ja hän oli täysin tietoinen siitä.
Se oli yhtäkaikki toimi, jota ei kukaan muu huolinut tai voinut ottaa tehtäväkseen kuin hän, ja hän oli urheasti tarttunut siihen kiinni. Tänään hän olikin tavallista taipuvampi pitkämielisyyteen, sillä joka kellonnaksutus hänen takanaan kuletti hänet lähemmäksi muuatta tapaamisen hetkeä, joka ei ainakaan ollut käyvä ikäväksi, kävi miten kävi.
Hän nousi viimein ylös ja astui akkunan luo ilmaa tähystämään. Tuuli oli yhä kirpeä, mutta sade oli tauonnut. Sitten hän läksi vierashuoneeseen tätiänsä etsimään. Ei siellä eikä talvipuutarhassakaan näkynyt ketään ja hän palasi kirjastoon ja soitti.
"Roberts, onko neiti Raeburn lähtenyt ulos?"
"On, mylord", vastasi vanha hovimestari. "Hän läksi neiti Macdonaldin kanssa ajelemaan ja minun käskettiin ilmoittamaan teidän armollenne, että neiti Macdonald poikkeaa Melloriin kotimatkalla."