"Onko sir Frank täällä jossain?"
"Hän oli vasta tupakkahuoneessa, mylord."
"Olkaa hyvä ja kutsukaa hänet tänne."
"Kyllä, mylord."
Aldous kohautti kärsimättömästi hartioitaan, kun vanha palvelija sulki oven.
"Montako kertaa yhden minuutin kuluessa Robertsin onnistui sanoa minua mylordiksi?" mutisi hän, "mutta jos minä kieltäisin häntä sitä tekemästä, tulisi hän hyvin onnettomaksi".
Ja uudelleen astui hän akkunan luo, työnsi kätensä taskuihin ja tähysteli taivasta apean näköisenä.
Nykyoloissa enemmän kuin milloinkaan ennen hän oli pakoitettu vertailemaan tätä perintötiluksensa pikku maailmaa, kaikkine traditsioneineen ja läänityslaitoksen aikuisine oikeuksineen ja tapoineen, sen ulkopuolella olevaan suureen, voimakkaasti kohisevaan toimen ja ajatuksen maailmaan, ja räikeä vastakohta näiden kahden välillä kirveli ja kiusasi häntä alati. Teki hän mitä tekikään, hänen oli yhtäkaikki mahdotonta Maxwellin tilusten rajain sisässä luopua kuninkuudestaan. Omien alustalaistensa silmissä hän oli kaikista ihmisistä merkitsevin, oli heidän valtijansa ja maallinen kaitselmuksensa. Hän myönsi todella olevansa tarpeellinen, jos hän vain hoitaisi velvollisuutensa. Mutta tämä tarpeellisuus oli kehittänyt vuosisatain kuluessa alistuvaisuutta ja luokkaeroa, jota nykyajan ihmisen täytyi pitää peräti kiusallisena. Seisoessaan siinä akkunan luona otsa rypyssä mittaellen silmillään tilustensa laajoja aloja, hän kiroskeli itsekseen, että hänen päivät läpeensä, naurettavan typerästi oli näyteltävä ylhäistä mahtimiestä.
Hän tiesi esimerkiksi, että häntä perityssä valtakunnassaan pidettäisiin uskomattoman alentuvaisena, jos hän kutsuisi erään käsityöläisyhdistyksen sihteerin Maxwell Courtiin päivällisille, vaikka hänen oman rehellisen vakaumuksensa mukaan tuollaisella sihteerillä on luomakunnassa koko lailla merkitsevämpi ja mieltä kiinnittävämpi toimi kuin hänellä.
Niinpä hänellä lujaan juurtuneessa, vaikka visusti kätketystä sukuylpeydestään huolimatta oli tukena vain ani harvoja sellaisia harhaluuloja, jotka tekevät arvon ja rikkauden mieluisiksi. Mutta sitä vastoin hänellä oli tyrannimaisesti herkkä velvollisuuden tunne, joka piti hänet sidottuna hänen paikkaansa ja useinkin perin ikävystyttävään työhönsä. Tämä velvoituksen tunne pidätti hänet nykyisin erillään kaikesta tehokkaasta toiminnasta politiikan alalla. Vuoden alussa hänessä oli kypsynyt päätös omistaa tällä haavaa aikansa yksinomaan tilanhaltian tehtävilleen ja siitä syystä hän oli kieltäytynyt vastaanottamasta hyvin mairittelevaa tarjousta, jonka pääministeri oli hänelle tehnyt. Hänen johdannollaan toimitettiin paraillaan maatilalla laajaperäisiä uudistuksia ja parannuksia; muutamat hänelle kuuluvat ja pääasiallisesti hänen ylläpitämänsä koulut rakennettiin uudestaan ja laajennettiin, sitä paitsi hommaili hän oppikurssien perustamista aikuisille — tuuma, joka hänen itsensä oli ohjattava ja perille vietävä, jos mieli saada se onnistumaan.