Siitä lähtien kun hän joulun aikaan oli päättänyt asettua Maxwell Courtiin asumaan, oli hänen elämänsä kaameaan yksitoikkoisuuteen välähtänyt yksi ainoa valonsäde, ja se oli herra Frenchin kirje. Hän oli tietenkin hyvin hämmästynyt saadessaan tämän kirjeen sekä sen ohessa herra Boycen muutamat rivit, jotka todenteolla eivät sisältäneet muuta kuin entisen Balkan-lähettilään parhaimpaan tyyliin sommitellun vetoamisen naapuruussuhteisiin ja vanhaan perheystävyyteen. Hän tajusi paikalla, mitä Marcella olisi siinä näkevä, ja hän välitti vähät siitä, mitä herra Boyce oikeastaan oli mahtanut tarkoittaa hänelle merkitsi äärettömän paljon enemmän se seikka, mille kannalle Marcella asettuisi isänsä toimenpiteeseen nähden Hän ei elinpäivinään ollut kirjoittanut mitään niin tuskallisella huolellisuudella kuin kirjettänsä rouva Boycelle. Hänessä asusti vastustamaton kaiho päästä jälleen Marcellan läheisyyteen saada tietää, mitä hän toimiskeli. Se oli ensin vironnut eloon silloin, kun hän sai tietää Marcellan kohtalon lopullisesti irtautuneen Whartonin kohtalosta, ja pitkällisen yksinolon aikana maalla tämä kaiho oli yltynyt yhä vahvemmaksi.
Hän oli ihastunut ikihyväksi rouva Boycen vastauksesta, missä tämä valituin ja kiitollisin sanoin ilmoitti vastaanottavansa hänen tarjoumuksensa omasta ja tyttärensä puolesta Aldous luki sen yhä uudelleen ja uudelleen ja tuumiskeli mielessään, mitä osaa Marcellalla oli mahtanut olla siinä. Viimein hän lähti Lontooseen tapaamaan herra Frenchiä ja hankki itselleen tiedot siitä millä kannalla Mellorin asiat tätä nykyä olivat — seikka, joka tuotti hänelle outoa mielihyvää. Merkillistä miten paljon Mellorin sairas isäntä raukka oli saanut aikaan viimeisenä kahtena vuotena; mitä uuden haltiattaren levoton mieli oli keksivä seuraavana kahtena vuotena, oli ajatus, joka ei voinut olla häntä huvittamatta.
Mutta järkkymätön oli hänessä yhtäkaikki se päätös, josta hän Hallinillekin oli puhunut. Marcellassa tapahtunut runsas henkinen kehkeytyminen ja syventyminen ei ollut jäänyt häneltä näkemättä ja ihailematta, hän huomasi, että tyttö halusi olla hänelle ystävällinen. Mutta hän arveli voivansa vastata silta, ettei hän nyt eikä tulevaisuudessakaan pyrkisi uudistamaan sidettä, josta ei hänen mielestään ollut todellista tai kestävää onnellisuutta odotettavissa.
Marcella ja hänen äitinsä olivat nyt olleet kotona kolme tai neljä päivää ja Aldous oli juuri menossa Melloriin tapaamaan heitä. Hän oli tosin jo itse herra Frenchin kanssa saanut järjestetyksi enimmät, puhtaasti muodolliset, herra Boycen kuolemasta johtuvat asiat. Mutta hänen oli neuvoteltava Marcellan kanssa muutamista pääoman sijoituksistapa lisäksi oli Marcellalta tänä aamuna saapunut ystävällinen, vaikka kauttaaltaan virallinen kirjelippunen, missä hän mainitsi aikovansa pyytää Aldousin ohjausta joihinkin uusiin, tilaa koskeviin suunnitelmiin nähden. Tämä oli Marcellan ensimäinen kirje hänelle, sillä hän oli tähän asti ollut kirjeenvaihdossa yksinomaan rouva Boycen kanssa.
Missä viipyikään Frank? Aldous katseli maltittomana kelloansa, kun Robertsia ei näkynyt. Hän oli pyytänyt Leveniä mukaansa kävelylle Melloriin, ja nyt se kiusanhenki oli kadonnut jäljettömiin. Aldous vannoi mielessään, ettei hän aio minuuttiakaan odottaa, ja mennen halliin, pisti hän ylleen nuttunsa ja hattunsa hyvin liikemiesmäisellä kiireellä.
Hän oli jo lähdössä, kun Roberts hiukan hengästyneenä pitkällisestä etsimisestä tuli takaisin ilmoittamaan, että sir Frank oli etuterassilla.
Ja siellä Aldous nyt huomasikin tuon oikoselkäisen, vaikka hiukan raskasrakenteisen nuoren miehen, harmaissa pukineissa, leveä, musta surunauha käsivarressa.
"Halloo, Frank! Sinunhan oli noudettava minut kirjastosta. Roberts on kierrellyt kaikki nurkat sinua etsiessä."
"Ei kirjastosta ollut mitään puhetta", murahti nuorukainen, "eikä Robertsin olisi tarvinnut kauan etsiä. Tupakkahuoneessahan minä olen ollut melkein tähän asti."
Aldous ei huolinut sen enempää kiistellä, ja he läksivät kulkemaan. Aldous älysi heti, että hänen toverinsa ei ollut rakastettavalla päällä. Leskeksi joutunut lady Leven oli lähettänyt esikoisensa pariksi päiväksi Maxwell Courtiin, että Aldous juttelisi hänen kanssaan hänen tulevaisuuden hankkeistaan. Lady Leven oli pintapuolinen, tyhjänpäiväinen nainen, mutta hänellekin oli jo käynyt selväksi, ettei Frankin ura ollut ollut lupaava tähän asti, ja Raeburnin suusta lähtenyt neuvo painoi hänen silmissään paljon raskaammin kuin yliopiston opettajan Frankille antama. "Taivuttakaa hänet Herran nimessä ainakin luopumaan järjettömästä tuumastaan lähteä Amerikkaan!" kirjoitti hän Aldousille, "jollei hän kykene läpäisemään tutkintoansa Oxfordissa, täytynee hänen suoriutua maailmassa ilman sitä, ja hänen opettajansa tuntuvatkin todella hyvin kärttyisiltä. Mutta hänen pitäisi ainakin pysyä kotona ja pitää huolta minusta ja sisaristaan, kunnes hän menee naimisiin. Ei hän todellakaan milloinkaan ajattele Rachelia ja Fannyä tai mitä hänen olisi tehtävä saadakseen heidät turvatuiksi nyt kun heidän isä raukkansa on poissa."