Ei nuorukainen tottakaan paljon huolehtinut "Fannyn ja Rachelin" asioista. Puhuipa hän päinvastoin jotenkin huonosti kätketyllä kärsimättömyydellä sekä sisaristaan että äidistään. Kummako se, jos hän oli nurpea, kun kotolaiset alati vetivät vastaköyttä eivätkä antaneet hänen seurata omaa päätänsä. Vastaiseksi oli sovittu, että hän palaisi Oxfordiin ja opiskelisi siellä kesälukukauden loppuun — kauemmin hän ei enää suostunut olemaan sidottuna. Aldous säälitteli sydämensä pohjasta niitä poloisia opettajia, jotka joutuisivat hänen kanssaan tekemisiin. Frank vannoi menevänsä minne häntä halutti, hänen täytyi päästä maailmaa katsomaan, hän ei tahtonut kaiken ikänsä istua kotinurkissa. Tällaiset sanat kuulostivat varsin hämmästyttäviltä, kun ne tulivat nuoren miehen suusta, joka alati oli pitänyt kotiansa kaikkein huvitusten keskuksena, ja joka kahdesti oli ylpeästi kieltäytynyt lähtemästä omaistensa kanssa Roomaan, ettei häneltä menisi hukkaan paras taimenaika.
Mutta viime aikoina oli Aldousille verkalleen valjennut asian todellinen laita. Ilta jälkeen Frankin tulon Maxwell Courtiin, oli Betty Macdonaldkin saapunut sinne vierailemaan parisen viikkoa neiti Raeburnin luona, jonka erikoinen suosikki hän oli tällä haavaa. Frank, joka äreällä tuulellaan oli peräti tuskastuttanut isäntäänsä ja emäntäänsä, kirkastui silminnähtävästi kuullessaan ketä odotettiin talon vieraaksi, ja aamulla ennen Betyn tuloa läksi hän kalalle erään vartian seurassa melkein yhtä hyvätuulisena kuin ennenkin. Mutta Betty oli parahiksi päässyt taloon, kuin jo Frankin kiukku näytti päässeen uuteen vauhtiin; mitä lystikkäämmin Betty jutteli, tanssi ja kujeili, sitä kolkommaksi kävi Frankin muoto. Aldouskin, joka ei ollut näitä nuoria nähnyt paljon yhdessä eikä juuri ollut mikään teräväsilmäinen tähystelijä, alkoi lopulta saada vihiä salaisuudesta. Oliko poika tosiaankin rakastunut ja päälle päätteeksi Bettyyn? Hän urkki neiti Raeburnilta, mutta ei saanut arveluilleen lainkaan kannatusta tältä taholta — asia tuntui päinvastoin oikein harmittavan vanhaa neitiä, eivätkä hänen merkitsevät katseensa ja syvät huokauksensa saaneet tyhmää Aldousia mitään älyämään.
Pikku veitikka itse oli tutkimaton. Hän kiusoitteli heitä jokaista vuorostansa, Frankia kenties vähimmin. Aldous viihtyi erinomaisesti hänen seurassaan kuten tavallisesti. Aamuisin retkeili hän Aldousin kanssa tiluksen mailla miesmäisissä pukineissa ja jalkineissa, jotka vain tekivät hänen lapsekkaan sulonsa kahta ärsyttävämmäksi ja naisellisemmaksi. Hän oli huvitettu kaikista Aldousin alustalaisista, pisti nenänsä kaikkiin hänen asioihinsa ja vaati itsepintaisesti saada jäljentää hänen kirjeensä. Neiti Raeburnkin alkoi nähtävästi piristyä entiselleen, hän kävi päivä päivältä reippaammaksi ja häärääväisemmäksi; Frank vain oli umpimielinen ja vaitonainen, eikä syönyt mitään — ei ainakaan mitä hänen tomumajansa olisi vaatinut.
Lopulta tuntui Aldousista, että asia jo alkoi kaivata selvittelemistä, ja hän oli pyytänyt Frankin mukaansa tälle kävelymatkalle mielessään epämääräinen aikomus ahdistaa häntä kysymyksillään ja isällisillä nuhteillaan. Hänellä oli vanhaa rakkautta Frankia kohtaan, ja siihen lady Leven oli luottanutkin.
Ensimäinen vaikeus oli tietenkin siinä, ettei Frank tahtonut ensinkään puhella. Aldous yritti pitää puhetta vireillä kaikenlaisilla metsästysjutuilla, mutta ei sekään näyttänyt vetelevän. Viimein nuorukainen vilkastui jonkin verran, kun hän rupesi kuvailemaan täplikästä kärppää, jonka hän mennä viikolla oli tavannut metsästysretkellään.
Hän innostui kertomaan ja näytti hetkeksi unohtaneen huolensa.
"Olen ennenkin nähnyt samanlaisen otuksen," puheli hän edelleen — "vuosia sitten kun pienenä poikaviikarina olin kaniineja metsästämässä Harry Whartonin kanssa. Oletko muuten nähnyt", hän teki äkkiseisauksen, "että rakas serkkuni on palannut kotimaahan?"
"Luin uutisen tänä aamuna Timesissä ", vastasi Aldous kuivakiskoisesti.
"Ja minä sain tänä aamuna kirjeen Fannyltä, missä hän kertoo, että Harryn ja lady Selinan häät vietetään heinäkuussa ja että lady Selina kulkee ympäri maalailemassa häntä martyyriksi ja pyhimykseksi, puhuu 'vainosta', jonka alaisena Harry raukka on ollut, ja että nuo raa'at ihmiset eivät ymmärtäneet häntä oikein arvostella ja sen sellaista pötyä. Oh! meitä ei kutsuta häihin, siitä saat olla varma. Koko juttu on tottakin hupainen. Tunsithan sinäkin Willie Fjolliotin — sen omituisen, mustanaamaisen miehen — joka palveli ennen 10:ssä husaarirykmentissä — joka niin hurjasti mellasteli Sudanissa?"
"Tunsinhan minä — pintapuolisesti."