Ja paiskautuen takan viereiselle tuolille istumaan, tuijotti hän leuka käden varassa roihuaviin halkoihin.
V LUKU.
Sillä välin Marcella ja hänen seuralaisensa istuivat vastatusten pienen pöydän ääressä, jolle Aldous oli asettanut mukaansa tuomat paperit ja asiakirjat. Jouduttuaan kahden Aldousin kanssa, tuntui Marcellasta ensi alussa melkein tukahuttavalta — niin hän oli hämillään. Hänen ylpeytensä kiusaantui uudelleen; häntä olisi haluttanut pötkiä pakoon, — olihan tämä ennen kuulumatonta tungeskelemista heidän puoleltaan.
Mutta tällaista mielentilaa ei kestänyt kauan, sen teki mahdottomaksi, jopa naurettavaksi Aldousin käytöstapa. Selvästi ja nopeasti, kuten tapansa oli, selosti hän Marcellalle asioita. Eikä niistä paljoa päänvaivaa ollutkaan. Marcella oli samaa mieltä kuin neuvonantajansa, ja rouva Boyce oli valtuuttanut tyttärensä päättämään puolestaan. Aldous merkitsi muistiin muutamia hänen toivomuksiaan, jätti hänelle joitakin papereita hänen äitinsä allekirjoitettaviksi, ja sillä hän jo oli työstään suoriutunut. Hän käyttäytyi niin luontevasti ja huolettomasti, ettei Marcellan auttanut muu kuin rauhoittua.
Mutta kun virallinen keskustelu kallistui loppuunsa, ja heillä niinmuodoin oli tilaisuus muuhunkin juttelemiseen, valtasi kummankin outo mielenliikutus. Täynnänsä tuskaisia muistoja oli tämä vanha huone Aldousille. Tällä samalla paikalla, missä he nyt istuivat, oli hän antanut morsiamelleen äitinsä helmet ja palkaksi saanut suudella häntä poskelle, joka oli nyt taas niin lähellä häntä. Kuinka luontevasti ja pehmeästi aaltoili musta tukka valkealla otsalla. Kuinka sorea oli niska — käsi! Mikä kypsynyt, vieno sulo joka eleessä! Aldousille selvisi nyt, että Marcellan sairaanhoitajatar-toimi, viedessään hänet inhimillisen elämän rumimman todellisuuden yhteyteen — yhteyteen, jota Aldous oli usein kammoksuen ajatellut — oli lisännyt hänen olemukseensa taipuisuutta ja lempeyttä, uutta henkevää tunteellisuutta, joka oli ollut hänelle kauttaaltaan vierasta hänen ensi nuoruutensa säteilevinä vuosina. Äkkiä Marcella virkkoi hiukan epäröiden. "Vielä yhdestä asiasta tahtoisin puhua kanssanne. Voisitteko neuvoa minua edullisesti myymään joitakin näistä rautatieosakkeista?"
Hän osoitti sormellaan erästä kohtaa pääomansijoituksista laaditussa listassa.
"Mutta miksikä?" kysyi Aldous hämmästyneenä. "Ne ovat nyt jo hyvin arvokkaat ja kohoavat yhä arvossa."
"Niin, kyllä tiedän. Mutta minä tarvitsen nyt heti käteistä rahaa — enemmän kuin mitä meillä on — saadakseni kylän työväenasunnot uuteen kuntoon. Puhuin eilen erään rakennusmestarin kanssa siitä, ja teimme jo yhdessä ensimäisen suunnitelman. Vesijohtokin rakennetaan uudestaan. Töihin on jo ryhdytty, ja ne tulevat maksamaan aika paljon." Aldous oli yhäti kummissaan.
"Kyllä ymmärrän", sanoi hän. "Mutta eiköhän tiluksen tulot nykyisin, kun isänne on kuolettanut niin paljon lainoja, riittäne tällaisiin kustannuksiin ilman että teidän on pakko koskea pääomaan? Teidän on luonnollisesti joka vuosi pantava syrjään määrätty summa tilan korjauksia ja uudistuksia varten."
"Niin kyllä, mutta nähkääs tuloista pidätän vain puolet itselleni."