Whartonin nimeä mainittaessa Marcella kohotti ylpeästi päätänsä pystyyn ja hänen kasvoillaan aaltoilivat vaihtelevat ilmeet.
"Muistuttelen usein mieleeni, mitä herra Wharton sanoi, täällä kylässä ollessaan", virkkoi hän viimein. "Hänen puheessaan oli usein eloa, suolaa ja voimaa. Minä en tahdo unohtaa, mitä hän sanoi, vaan mitä hän oli!"
He erosivat samassa, ja Marcella astui verkalleen kotiinpäin. Heräävä kevät ja huhtikuun lauha ilma eivät milloinkaan ennen olleet tuottaneet hänelle niin haikeata ja painostavaa mielialaa kuin tänään.
VI LUKU.
"Voi! neiti Boyce, saanko tulla sisään?"
Ääni oli Frank Levenin. Marcella istui vanhassa kirjastossa ypö yksinään seuraavana iltana. Louis Craven, joka nyt oli hänen palkattu asiamiehensä ja neuvonantajansa, oli vast'ikään lähtenyt huoneesta, ja Marcella oli painunut laskujen ja kustannusehdotusten tarkastamiseen.
"Tulkaa sisään", sanoi hän hiukan säpsähtäen Frankin ääntä ja käytöstä, ja silmäillen häntä kysyvästi.
Frank sulki huolellisesti vanhan, raskaan oven, ja kun hän tuli lähemmäksi Marcellaa, huomasi tämä hänen kiihtyneillä kasvoillaan oudon — ilon ja pelon sekaisen ilmeen. Hän peräytyi taapäin ehdottomasti. "Onko jotain — jotain hullusti?"
"Ei", vastasi Frank rajusti, "ei! Mutta minulla on jotain teille kerrottavaa, mutta en tiedä kuinka pääsisin alkuun. Enkä edes tiedä, onko minulla lupa kertoa sitä. Minä olen melkein koko tien kulkenut juoksujalkaa."
Ja hän saattoi vaivoin hengittää. Hän kävi istumaan tuolille, jonka Marcella hänelle työnsi ja koetti tyyntyä. Marcellan sydän jyskytti lujasti, kun hän odotti, että toinen avaisi suunsa.