"Se koskee lordi Maxwelliä", alkoi Frank viimein käheästi ja Marcellaan katsomatta. "Tulen juuri pitkältä kävelyltä hänen kanssaan. Hän lähti kotiin, ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että minä olin tänne menossa. Mutta jokin sisällinen voima pakoittamalla pakoitti minut tulemaan tänne; minusta tuntui, että se oli teille kerrottava. Lupaatteko olla suuttumatta minuun — ja uskotteko, että olen asiata ajatellut — että teen sen vain teidän parasta ajatellen."
Hän katseli Marcellaa hermostunut kysymys silmissään.
"Kunpa ette kiusaisi minua niin kauan odotuksella", virkkoi Marcella hiljaan, posket ja huulet aivan verettöminä.
"No niin — tänä aamuna olin aivan poissa suunniltani. Betty ei ollut puhunut kanssani eilisestä saakka. Hän on kieppunut alati Aldousin seurassa, ja neiti Raeburn antoi minun eilisiltana kerran tai kahdesti ymmärtää, että olin liikaa talossa. Yöllä en saanut unen hiventä silmiini ja koko aamun pysyttelin poissa heidän näkyvistään. Aamiaisen jälkeen astuin Aldousin luo ja pyysin häntä kanssani kävelylle. Hän loi minuun kummastuneen katseen — luulenpa, että näytin aika hurjalta. Sitten hän lupasi tulla. Ja niin me läksimme kulkemaan oikein pitkälle, puiston perälle. Ja silloin minä laskettelin. En tiedä, mitä kaikkea hoinkaan, kai minä käyttäydyin kuin hullu. Mutta yhtäkaikki tiukkasin häntä puhumaan suunsa puhtaaksi ja sanomaan mitä hänellä oli mielessä, ja pyysin häntäkin puhumaan siitäkin, mitä hän tiesi Betyn tuumista. Sanoin, että tiesin kyllä olevani hävytön ja että hän voisi karkoittaa minut pois talostaan ja kieltäytyä joutumasta mihinkään tekemisiin kanssani, jos häntä halutti. Mutta hullusti minun käy, eikä minusta miestä tule koskaan, jollen saa urkituksi, millä kannalla tässä ollaan — ja jollei Betty anna minulle kunnollista vastausta — ja sanalla sanoen oliko hän, Aldous, itse rakastunut Bettyyn? sillä saattoihan sokeakin nähdä, mihin neiti Raeburn tähtää." Nuorukainen nielasi ikäänkuin nyyhkytyksen tukahuttaakseen, ja koetti sitte taas koota ajatuksensa, Marcella istui kivipatsaana.
"Kun hän kuuli minun sanovan — 'rakastunut itse häneen', seisahtui hän äkkiä kuin ukontulen iskemänä. Huomasin, että hän oli vihainen. 'Ei sinulla sen enemmän kuin muillakaan ole oikeutta sitä kysellä', sanoi hän tuikeasti. Silloin minä jouduin aivan päättömäksi ja annoin tulla suusta, mitä vain mieleen johtui. Sanoin, että kaikki puhuivat siitä — mikä tietenkin oli pelkkää valetta — ja lopulta minulta pääsi 'Kysy keltä tahansa, kysy Winterbourneilta, kysy neiti Boycelta —, kaikki he uskovat samaa kuin minä!' 'Neiti Boyce!' sanoi hän — 'neiti Boyce luulee, että minä aion mennä naimisiin neiti Macdonaldin kanssa?' Silloin en tietänyt mitä virkkaa, sillä eihän teillä ole ollut mitään sen asian kanssa tekemistä; mutta hän kävi istumaan nurmikolle sen pienen, puistoa kiertävän joen rannalle, ja pitkään aikaan ei hän puhunut mitään — viskeli vain kivisiruja veteen. Lopulta hän huusi minua, ja minä läksin hänen luokseen. Ja silloin — —"
Nuorukainen vapisi ylt'yleensä. Hän kumartui Marcellan puoleen ja kosketti kädellään Marcellan kylmiä sormia.
"Ja silloin hän sanoi, 'minusta on käsittämätöntä, Frank, miten sinä ja muut ihmiset olette voineet niin peräti väärin käsittää ystävyyttäni Betty Macdonaldia kohtaan. Sen ainakin tiedän, ettei hän itse ole minua väärin käsittänyt. Ja jos tahdot neuvoani seurata, niin mene ja puhu hänelle miehen tavalla, kerro hänelle miten on laitasi, ja odota hänen vastaustaan. Et sinä häntä ansaitse, et ainakaan vielä, se on varma. Mitä minuun tulee' — en voi selittää, miltä hänen kasvonsa näyttivät, toivoin että olisin voinut kadota hänen näkyvistään — 'sinä ja minä, me tulemme toivoakseni vielä kauan olemaan ystävyksiä, ja siksipä on parasta, että kerran kaikkiaan saat selville tämän asian. Koko maailmassa ei ole kuin yksi ainoa nainen — eikä ole koskaan olevakaan — jota voin — rakastaa. Ja sinä tiedät', lisäsi hän hetken kuluttua, 'tai ainakin sinun pitäisi tietää aivan hyvin, kuka se nainen on!' Ja sitten hän nousi ylös ja läksi tiehensä. Hän ei pyytänyt minua mukaan, enkä uskaltanut seurata häntä. Minä jäin ruohikolle loikomaan ja tuumin tuumimistani. Muistin, mitä olin teille sanonut kun viimeksi tapasimme — ja ajattelin mitä tavantakaa olin mielessäni kuvitellut — teistä. Eihän minun olisi ollut lupa kieliä teille, mitä hän on minulle uskonut! Mutta minun oli sittenkin pakko tulla — ei auttanut muu. Jollei minun tulostani tänne ole mitään hyötyä, niin ettehän siitä huoli puhua sanaakaan kenellenkään, ettehän? Mutta — mutta — nähkääs, neiti Boyce; jos te voisitte alkaa uudelleen ja tekisitte Aldousin onnelliseksi, niin tekisitte onnelliseksi monen muunkin ihmisen — sen takaan."
Hän sai töin tuskin selvästi puhutuksi. Vastustamaton tunnesysäys, jolla oli juurensa ystävyydessä, kiitollisuudessa ja katumuksessa, ja joka oli niin väkevä, että se hetkeksi haihdutti hänen omat rakkaudensurunsakin, johti hänet tähän tunnustukseen.
Mutta puhumaton oli Marcellakin, ja hänen kalpeutensa säikähytti Frankia.
"Ettehän toki ole minulle vihainen?" huudahti hän.