Marcella siirtyi hänestä pari askelta kauemmaksi ja alkoi tutisevin sormin leikata auki uuninreunalla olevan kirjan lehtiä. Tämä koneellinen tehtävä näytti vähitellen palauttavan hänen mielentyyneytensä.
"Nyt en vielä voi siitä puhua", sai hän viimein sanotuksi.
"Kyllä ymmärrän", sanoi Frank katuvaisena, katsellen hänen surupukuansa; "teidän mielenne on järkkynyt, ja teillä on ollut niin paljon suruja ja huolia".
Marcella laski kätensä hänen olalleen. Frank ei mielestään ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin kauniina, vaikka hän oli tavattoman kalpea.
"Suuttunut en ole — en vähääkään. Jonkun toisen kerran — saatte kuulla. Nyt kai menette Betyn luo!"
Nuorukainen hypähti pystyyn, ja hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä kuin taikakosketuksesta.
"Neiti Raeburn ja Betty ovat tuota pikaa kotona", sanoi hän päättävästi napittaen päällysnuttuansa. "He läksivät jonnekin kylään. Ooh! kyllä tässä vielä pyöriä saan, ennenkuin Betty talttuu."
Viehättävä pikku hymyily väreili Marcellan kalvailla huulilla.
"Kai Betty tehtävänsä tietää", virkkoi hän, "mutta jos hän on liian äksy, niin lähettäkää hänet minun luokseni".
Riemastuksensa kuohussa poika tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä — olisipa halusta suudellut häntä itseäänkin, ja vaikka koko maailmaa. Mutta Marcella vain nauroi ja kiirehti häntä matkaan, ja Frank poistui luoden mennessään kujeellisen, tutkivan katseen Marcellaan.