Marcella vaipui tuolille ja istui siinä kauan liikkumattomana. Huhtikuun aurinko laskeutui verkalleen setripuiden taa, ja kirjaston etelään päin antavasta akkunasta huokui sisään kevätilmaa ja kukkaintuoksua. Lintujen loppumatonta livertelyä säesti hänen vieressään takkatulen hiljainen räiske. Vielä tunti sitten oli hänen mielensä ollut ilmikapinassa kevättä vastaan, kaikkia niitä kaihon ja rauhattomuuden tunnelmia vastaan, joita se nostatti eloon. Nyt hänestä tuntui kuin olisi ihmeellinen, uhkuva, luonnon heräämistä vastaava elämä virrannut läpi koko hänen olemuksensa.
Hän jättäytyi sen valtaan ihastuksesta huumautuneen sielunsa kaikella hartaudella; mitä kaunista ja syvää hän koskaan oli ajatellut tai tuntenut nousi pinnalle hänessä, ja sen ohessa Hallinin muisto — hänen uusi hapuileva kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan. Viimeisten valonsäteiden häipyessä hän nousi ylös ja riensi kiireesti kirjoituspöytänsä luo. Hän kirjoitti kirjelipun, istui kotvan aikaa sen yli kumartuneena kasvot käsissään, kirjoitti sitten osoitteen ja pani postimerkin päälle. Sitten hän vei sen itse hallissa olevaan kirjelaatikkoon. Lopun iltaa hän kulki ikäänkuin unessa; tavantakaa valtasi hänet ilonpuuska, jossa tuntui kuitenkin tuskan pistoksiakin. Aika tuntui hänestä seisahtuneen kulussaan, hän ikävöi unta, jotta hetket sukkelammin vierähtäisivät. Ajatuksissaan hän näki vanhan kirjeenviejän kulettavan hänen kirjettänsä Maxwell Courtiin ja Widringtoniin kulkevaa maantietä pitkin — ohi äänettömän, kuutamossa uinuvan metsän ja sen töyrään, missä Aldous oli hänelle lempensä tunnustanut tuona hehkuvana lokakuun päivänä.
Koko yön oli sen — hänen kirjeensä — oltava ikävässä postikonttorissa, ja kun se viimeinkin joutuu perille, ei se ilmaise mitään, vaikka arveli Marcella Aldousin hiukan kummastelevan sitä lukiessaan. Se ei sisältänyt muuta kuin pyynnön, että hän seuraavana aamuna kävisi Mellorissa neuvottelemaan erään virallisen asian johdosta.
Illalla rouva Boyce makasi sohvalla lukemassa. Tyttärestä tuntui aina kovin oudolta, kun hän näki hänet tässä lepäävässä asennossa. Sanoin ei rouva Boyce ikinä myöntänyt olevansa heikko, ja aina siitä hetkestä kun he tulivat kotiin, oli hänen mielentyyneytensä ollut yhtä järkkymätön, vaikka hänen miehensä kuolemasta ei ollut kulunut kahtakaan kuukautta. Toinen uusi piirre hänessä oli, että hän luki tavattoman ahkerasti, pääasiallisesti romaaneja. Hän ahmi kirjan toisensa jälkeen, laski luetun pois virkkamatta sanaakaan ja ryhtyi heti toiseen kirjaan. Jonkun kerran, vaikka hyvin harvoin, Marcella yllätti hänet syvissä mietiskelyissä käsi kirjalla leväten. Kovasta, ivallisesta piirteestä suun vaiheilla Marcella arveli tietävänsä, että hän tuumi sitä ristiriitaisuutta, mikä on olemassa kertomusmaailman ja todellisen elämän välillä.
Tänä iltana istui Marcella hyvin vaiteliaana — hän ompeli hametta köyhälle lapselle, jonka hän oli tuonut kotiinsa pahasti sairastuneen äidin luota — ja rouva Boyce luki. Mutta kun kello lähestyi kymmentä, aika, jolloin he tavallisesti menivät levolle, teki Marcella joitakin epäröiviä liikkeitä ja nousi viimein ylös, otti jakkaran ja kävi istumaan sohvan viereen.
Tunti myöhemmin astui Marcella omaan huoneeseensa. Kun hän sulki oven, puhkesi nyyhkytys hänen rinnastaan tahtomattakin, ja asetettuaan kynttilänsä pöydälle, riensi hän vuoteelleen, polvistui sen eteen ja itki siinä kauan. Eikä äiti kumminkaan ollut ollut tyly hänelle. Kaukana siitä. — Olipa rouva Boyce ylistellytkin häntä — muutamin sydämellisin sanoin — siitä, että hän oli ollut kyllin rohkea katkomaan tarvittaessa sovinnaisuuden siteet, oli kiitellyt lordi Maxwelliä, oli laskenut hiemasen pilaa Marcellan yhteiskunnallisista suunnitelmista ja toivottanut hänelle sen verran riippumattomuutta, että hän voisi pysyä niissä. Viimein, kun he erosivat maata mennäkseen, hän oli suudellut Marcellaa kahdesti ja sanonut:
"No niin, lapsi kulta, huomenaamuna en ole tielläsi, sen lupaan."
Rouva Boyce oli silminnähtävän tyytyväinen, mutta tässä tyytyväisyydessä ei ollut jälkeäkään äidin hellyydestä. Tytön sydän oli raskas, ja kolkon, rakkaudettoman menneisyyden varjot synkistyttivät hetkeksi nykyisyyden ja tulevaisuudenkin.
Hetken kuluttua hän nousi ylös, ja läksi huoneensa ulkopuolella olevaan käytävään. Se oli koko rakennuksen yksinäisimpiä ja merkillisimpiä suojia, sillä se oli yhteydessä vain hänen makuuhuoneensa ja niiden pienten kiertoportaiden kanssa, jotka veivät vanhaan kirjastoon ja jotka tuskin, koskaan olivat käytännössä. Hän veti vanhoista tuoleista yhden akkunan luo Ja avasi sen hiljaa. Ajelehtivat pilvet varjosivat tavantakaa taivaalla kumottavan kuukyrsän ja tuikkivat tähdet. Aika ajoin tuli sadekuura, se pyyhkäisi nurmikenttää ja liikutteli akkunalle ylettyviä köynnöskasveja, ja sitten seurasi jälleen liikkumaton hiljaisuus. Kosteasta ilmasta kohosi häntä vastaan hyasinttien ja tulpaanien tuoksu. Hän saattoi eroittaa pitkän, aavemaisen kalpean juovan esikkoja, josta kohosi Tudor-kyljen perusta synkkänä ja harmaana. Puutarhasta häämöittivät suihkulähteen ja auringonkellon epäselvät rajaviivat, ja niiden takana vartioina tummat setripuut; vasemmalla hänestä uinui pieni kirkko.
Niinpä Marcella siinä, istuessaan vastatusten luonnon, vanhan talon ja yön kanssa, kävi tuomiolle itsensä kanssa. Yksin ei hän nyt enää ollut oleva, ei milloinkaan! Toinen on nyt ottava haltuunsa hänen elämänsä ja huolehtiva siitä. Sillä siitä hetkestä alkaen, kun hän kirjeen kirjoitti, ei hän ollut silmänräpäystäkään epäillyt minkälainen Aldousin vastaus olisi oleva, ei silmänräpäystäkään pelännyt, että hänen tekonsa esiintyisi Aldousille vaikka vain ohimenevänä vaikutelmana oudossa tai moitittavassa valossa. Pelko ja ylpeys olivat hänestä hävinneet, mutta sittenkään ei hän uskaltanut ajatella Aldousin katsetta tai sanoja ratkaisevan hetken tullessa, niin väkevä oli tunteiden ryntäys hänen sisässään.