"Vai — tätä — tätäkö sinä olet mielessäsi kantanut, sillävälin kun minä olen ollut toivoton, — olen taistellut itseäni vastaan ja vaeltanut ympäri pimeydessä. Oh, armas! selitä! kuinka se on mahdollista? Uneksinko? Sinunko nämä posket, nämä huulet ovat?" — hän suuteli niitä vavisten. "Oh! kun kiduttavista tuskista ja kaipauksesta äkkiä siirtyy ilon huumaukseen, ei löydy sanoja — —"
Poski lepäsi poskea vasten, ja jälleen oli kotvan aikaa hiljaista, Aldousin taistellessa itsensä kanssa.
Lopulta Marcella katsahti ylös myhäillen.
"Sinun on tultava tänne istumaan", virkkoi hän taluttaen Aldousia kädestä huoneen perälle. "Tässä on tuoli missä istuit sinä aamuna. Käy istumaan!"
Aldous istahti ihmeissään, ja ennenkuin hän oivalsi mitä Marcella aikoi tehdä, oli tämä polvistunut hänen viereensä.
"Nyt minä sinulle käyn juttelemaan satoja asioita, joita en milloinkaan ennen ole kertonut sinulle. Sinun pitää kuulla tunnustukseni, sinun pitää antaa minulle rangaistukseni, sinun pitää tuimasti minua nuhdella. Jollet sitä tee, en luota sinuun."
Hän hymyili Aldousille kyynelten välistä.
"Marcella" huudahti tämä aivan hätääntyneenä ja yrittäen nostaa hänet ylös ja nousta itsekin pystyyn, "ethän otaksune, että minä sallin sinun polvistua minun edessäni!"
"Sinun täytyy", vastasi Marcella lujasti. "No niin, jos olet tyytyväisempi siihen, istahdan tähän jakkaralle viereesi. Mutta sinä olet sittenkin minua ylempänä — minä olen sinun jalkaisi juuressa — ja se on sama tuoli — ja sinä et saa liikkua" — hän painoi samassa kiihkeän suudelman Aldousin kädelle ikäänkuin hyvitykseksi sanasta "saa" — "ennenkuin olen kertonet kaiken — joka sanan!"
Ja niin hän alkoi pitkän tunnustuksensa — ensi ajoilta asti. Usein Aldous vääntelihe tuskasta, mutta Marcella ei hellittänyt. Säälimättä ja pienimpiin yksityiskohtiin asti hän jäsenteli suhdettansa Aldousiin ja Whartonin kihlausaikanaan, puhui vilpillisestä ja huolettomasta käytöksestään Aldousia kohtaan, vaikk'ei hän koskaan täydellä todella ollut ajatellut purkaa kihlaustansa, ennenkuin aivan lopulla, välinpitämättömyydestä, vieläpä ylenkatseestakin Aldousin elämää, harrastuksia ja aatteita kohtaan. Hän kertoi kuinka tyynesti hän oli suunnitellut avioliittoa, missä hän itse aina olisi johtavana puolena — hänen tahtonsa määräävänä — ja viimein sitä kurjuutta ja kamppailua, joka seurasi Hurdin oikeudenkäyntiä.