"Se oli ensimäinen todellinen kokemukseni!", lausui hän; "se teki minut rajuksi ja kovaksi, mutta se puhdisti minua. Minusta tuli ihminen. Sitten tuli se päivä — jolloin me erosimme — sairashuoneaika - sairaani — terassi-ilta. Minä olin ajatellut sinua — sillä tunnonvaivat — yksinäisyys — Hallin — kaikki loihti kuvasi eteeni. Toivoin niin hartaasti, että sinä olisit ollut ystävällinen minulle, ettet olisi ollut enää mistään tietävinäsi, sillä minä olisin silloin ollut onnellinen ja tyytyväinen, tai ainakin luulin niin. Mutta sinä et tahtonut olla ystävällinen — sinä et tahtonut unohtaa — sinä vaadit minua kärsimään rangaistukseni."
Otsa rypyssä tuijotti hän silmänräpäyksen Aldousiin ponnistellen kyyneliään vastaan, mutta toisen hellä katse karkoitti pilvet, ja säde puhtainta onnea puhkesi hänen silmistään. Aldous koetti vallata hänet, pysäyttää hänet, vaientaa kaikki itsesyytökset hyväilyillään. Mutta Marcella ei sitä sallinut, hän piteli Aldousia loitolla.
"Sinä iltana, vaikka astelin edestaas terassilla herra Whartonin kanssa myöhemmin ja kuvittelin mielessäni olevani rakastunut häneen — sinä iltana, rupesin sinua ensimäisen kerran rakastamaan! Kuinka halpamaista ja kurjaa, että kykenee pitämään arvossa lahjaa vasta silloin kun se on otettu pois. Minusta tuntuu kuin olisin ollut lapsi, joka vasta rangaistuna tulee kiltiksi, koska sen täytyy — —"
Hän laski päänsä Aldousin tuolille pitkään huoaten. Aldous ei voinut tätä kauemmin sietää. Hän nosti Marcellan syliinsä ja kuvaili hänelle intohimoisesti omia tunteitaan, ikävöimistään, mustasukkaisuuttaan, epätoivoaan — ennen kaikkea sieluntuskiaan Mastertonin kutsuissa.
"Hallin minut ymmärsi — hän yksin", sanoi hän; "hän oli kaiken aikaa selvillä siitä, että minä rakastaisin sinua kuolemaan asti. Hänen kanssaan saatoin tästä puhua."
Marcellalta pääsi pieni ilon nyyhkytys, ja työntäen Aldousin hiukan kauemmas, laski hän kätensä hänen olkapäälleen.
"Minä kerroin hänelle kaikki", sanoi hän — "samana iltana kun hän kuoli".
Aldousin liikutus oli niin vahva, ettei se voinut puhjeta edes hyväilyyn.
"Hän ei enää puhunut — ei selvästi — sen jälkeen kuin sinä läksit. Juuri ennen loppuansa viittaili hän minua lähemmäksi, mutta hän ei enää saanut puhutuksi. Jos minun olisi mahdollista rakastaa sinua enemmän, niin tekisin sen syystä, että valmistit hänelle sen ilon."
Hän piteli Marcellan kättä, ja kumpikin oli ääneti. Heistä tuntui kuin olisi Hallinin henki tällä hetkellä ollut läsnä.