"Lorutkaa mitä tahansa!" huudahti rouva Jellison hieman kiivastuen. "Teistä on aina niin hauskaa kiusoitella ihmisiä. En sitä kiellä, äkäinenhän minä Isabellalle olin, siitä ei pääse mihinkään. Miksei hän ennakolta kertonut minulle, että hän kulki naimahommissa. Ukon kuoltua olimme juuri varustaneet itsellemme mukavan elämän, me kaksi, enkä minä voinut sitä ymmärtää silloin, enkä ymmärrä nytkään. Mahtoi jättää miehet rauhaan. Tiesihän hän, mikä risti ja kiusa niistä on elämässä."
"Viisaasti hän kumminkin teki", huomautti rouva Brunt lempeällä, surunvoittoisella äänellä. "Hän sai kelpo miehen, jolla on hyvät tulot, eikä hänellä koskaan ole puutetta."
"Sellaista juroa, kuivakiskoista miestä en ole toista nähnyt", virkkoi rouva Jellison harmistuneena. "Hän ei siedä minua, enkä minä häntä. Nyt hän pöyhkeilee kuin mikäkin kukko, saatuaan virkatakin ja päästyään ylimetsänvartiaksi. Ynseä, vallanhimoinen mies hän on, sen minä sanon. Ja aina hän on nuorten miesten kimpussa, etsien toraa ja riitaa, se on hänen tapojansa. Mutta minäpä en piittaa hänestä hitustakaan, sen hän kyllä tietää."
Kaikki nauroivat, paitsi rouva Hurd. Koko kylä tunsi rouva Jellisonin ja hänen vävynsä Yrjö Westallin vihamieliset suhteet. Tämä oli houkutellut Isabella Jellisonin, kolmenkymmenenviiden tienoissa olevan neitosen, jättämään äitinsä ja tulemaan hänelle vaimoksi. Hän oli nyt lordi Maxwellin hyvin palkattu metsänvartia ja asui somassa pikku talossa kylän takana. Tyttärelleen ei rouva Jellison voinut koskaan antaa anteeksi, että hän oli jättänyt äidin yksin, ja vävypoikansa kanssa hän oli ilmi riidassa. Mutta pikku Juho, heidän ainoa lapsensa, oli isoäidin silmäterä, ja tämän suurin nautinto oli houkutella tuota nelivuotista poikaa luoksensa ja syöttää hänelle äidin harmiksi kaikenmoisia herkkupaloja.
Rouva Hurd ei nauranut. Westallin nimeä mainittaessa hän nousi äkkiä ja alkoi korjata pöydältä teeastioita.
Marcella oli istunut mietteisiinsä vaipuneena.
"Te sanoitte äsken, että Westall hakee toraa ja riitaa nuorten miesten kanssa", lausui hän nyt; "luuletteko sitte kylässä paljon salametsästystä harjoitettavan?"
Seurasi syvä äänettömyys. Rouva Hurd oli tuvan toisella puolella selin toisiin. Marcellan kysymyksen kuullessaan hän keskeytti silmänräpäykseksi työnsä. Patton eukkoineen, rouva Jellison ja sievä rouva Brunt tuijottivat rohkeaan kysyjään, mutta ei kukaan virkkanut sanaakaan, ei edes rouva Jellison. Marcella punastui.
"On, ettehän vain luule — —", alkoi hän, tehden torjuvan liikkeen kauniilla päällään, "ettehän vain luule minua niin alhaiseksi, että kyselen urkkiakseni tai ilmiantaakseni teitä. Kyllä tiedän, että harmia ja levottomuuksia on tämän asian vuoksi kaikkialla ja siis täälläkin. Haluaisin kuulla hiukan enemmän siitä; silloin voisin paremmin arvostella asiaa. Isälläni on tietysti omat mielipiteensä siitä, samoin lordi Maxwellilla. Mutta enhän minä ole velvollinen ajattelemaan niinkuin he — kai te sen käsitätte. Minun mielestäni on jokaisella oikeus ottaa asioista selvää ja muodostaa itselleen oma mielipide."
Äänettömyyttä kesti yhä. Rouva Jellisonin suupielissä värähteli, ja hän loi vanhaan Pattoniin kujeellisen, urkkivan katseen, ikäänkuin olisi tahtonut puukata häntä kylkeen. Mutta rouva Jellison ei aikonut pelastaa Pattonia pulasta, ja niinmuodoin tämä, ollen ainoa miehinen olento seurassa, katsoi velvollisuudekseen vastata.