Hän huoahti tyytyväisenä kädet helmassa. Harmaa hiussuortuva oli päähineen alta solunut ryppyiselle otsalle, antaen kasvoille huolettoman, melkeinpä irstaan ilmeen. Nuorena hän oli ollut mielettömän hurja ja tavattoman nautinnonhimoinen, ja vielä vanhuuden päivinäkin näkyi hänen kasvoillaan toisinaan kajastuksia tuolta rajulta ajalta. Mutta tavallisesti oli hänen katseensa uneksiva ja iloinen, ikäänkuin hän olisi hautonut mielessään mieluisia ajatuksia, joita ei kumminkaan kannattanut muille ilmaista.
"Kovasti minäkin ikävöin tytärtäni", sanoi rouva Brunt huokaisten, "vaikka enemmän hänessä oli hoitamista kuin teidän miehessänne."
Rouva Brunt oli lempeä, sievännäköinen vanhus. Hän asui kylän toisessa vaivaistalossa Pattonien vieressä ja tarjoutui usein avustamaan naapureitaan kotiaskareissa. Hänen viimeinen elossa oleva tyttärensä oli kuollut kauheaan selkäydintautiin kymmenen kuukautta ennen kuin Boycen perhe muutti Melloriin. Marcella oli jo monesti kuullut siitä kerrottavan, mutta hän saattoi kärsivällisesti kuunnella tällaisia juttuja vaikkapa kaksikymmentä kertaa.
"Ettepä kumminkaan toivoisi häntä takaisin", virkkoi hän lempeästi.
"Enhän toki", lausui rouva Brunt, pyyhkäisten pois kyyneleen, joka tuontuostakin herahti hänen silmäänsä, osaksi surusta, osaksi vanhasta tavasta. "Mutta yöaikaan minä kaipaan häntä hirveästi! 'Äiti, onko kello jo kymmenen? — paljonko kello on, äiti, — enkö ja saa rohtoja? — voi, äiti, kai jo saan!' Unirohtoja hän tarkoitti, nähkääs. Ja kun hän oli rohdot ottanut, silloin hän ähki — eipä olisi luullut hänen nukkuvan, mutta kaksi tuntia hän kumminkin nukkui raskaasti. Kun hän eli, en saanut ollenkaan unta, mutta niinpä näyttää olevan nytkin, vaikka hän on kuollut."
Ja uudelleen kohosi rouva Bruntin käsi silmille.
"Niin, kylläpä te aina osaatte valittaa ja huokailla", sanoi rouva Jellison tyynesti. "Koettelemukset ovat kannettavat, kun ne annetaan, mutta mitäs niistä enää sureksimista, kun ne ovat lopussa."
"Tunnenpa erään", virkkoi vanha Patton kujeellisesti, "joka myöskin suri tytärtään, vaikkei siitä ollut mitään apua."
Kädet sauvan varressa hän oli tähän asti istunut äänettömänä vaimojen pakinaa kuunnellen. Hän oli pieni, raihnainen mies, joka seitsemänkymmentä vuotta pellolla aherrettuaan nyt oli aivan luuvalon murtama. Hänen pienet kasvonsa olivat melkein tykkänään lumivalkoisten, takkuisten hiusten ja kulmakarvain peitossa. Hänen kasvoillaan kuvastui herkästi ärtyvä eloisuus, joka kumminkin harvoin pukeutui sanoiksi. Usein oli Marcellan tarkka silmä huomannut, että hänen sameissa sinisissä silmissään äkisti välähti ja että kuihtuneille poskille leimahti puna, ikäänkuin sisäinen hehku olisi pyrkinyt ilmoille. Ammoin sitten, siihen aikaan kun aumoja ja latoja poltettiin, kauan ennen kuin hänestä oli tullut rampa ja vaivaistalon asukas, hän oli ollut hurja radikaali ja kapinallinen. Nyt hän käyttäytyi yhteiskunnan parempiosaisia kohtaan sävyisästi ja siivosti, sillä hän älysi, että nöyryys on köyhän paras turva. Mutta muinaisten intohimojen hehku kyti vielä hänen sisässään, pyrkien joskus ilmoille lieskahtamaan ilman mitään näkyvää syytä.
Harvoin häneltä sentään riitti voimia lausua ilmi ajatuksiansa. Hän vaipui vaipumistaan vanhuuden kolkkoon äänettömyyteen. Naisväkeä hän sentään välistä kiusoitteli, varsinkin rouva Jellisonia, joka urheasti piti puoliaan.