Marcella lakkasi puhumasta vetääkseen henkeä. Surkeata oli hänestä jutella näin noille poloisille, vuosien koukistamille vanhuksille, jotka koko ikänsä olivat raataneet rautaisen järjestelmän painon alla eivätkä enää odottaneet mitään tulevaisuudelta, olipa se sitten kuinka kimalteleva tahansa. Koko kohtaus teki häneen draamallisen vaikutuksen ja painui niin selvin piirtein hänen mieleensä, kuin olisi hän itse syrjästäkatsojana sitä tarkannut.
Siinä hän huomasi istuvansa saarnaajana kehnon takan ääressä, ympärillään lieden liekkien valaisemat kuulijat, näki tuvan autiot, valkeiksi kalkitut ja kosteudesta tummuneet seinät ja perällä hennon, mutta yhä sievännäköisen Minta Hurdin, joka nojasi astiakaappia vasten, kuunnellen pää kumarruksissa toisten keskustelua ja palmikoiden koneellisesti olkityötään, joka aamusta iltaan oli hänen käsissään ja tuotti hänelle viikossa yhden shillingin ja kolme penceä.
Marcella oli kiihtynyt ja taistelunhaluinen — hän soimasi isäänsä, lordi Maxwelliä ja Aldous Raeburnia. Tulkoon hän vaan, tämä uusi ystävä, omin silmin näkemään, miten Marcella Boyce kohtelee ja puhuttelee näitä kurjia kyläläisiä. Hän oli täynnä uhmaa ja ikävöi kiihkeästi päästä kiusaamaan Aldousia. No niin, pian he tapaavat toisensa ja ihan uudessa ja toisenlaisessa ympäristössä. Ja tämä tietoisuus antoi vielä enemmän sisällystä ja merkitystä hänen käsitykselleen nykyhetkestä.
Sillä aikaa kun tällaisia katkonaisia ajatuksia ja tunteita ajelehti Marcellan päässä, mietiskeli Patton vanhus Marcellan puhetta, johon kaikki odottivat hänen jotakin vastaavan.
Viimein hän kostutti kielellään kuivia huuliaan ja ponnisteli vastausta.
"Uskokoon ken tahtoo, mutta minua ei kukaan saa puijatuksi! Rikkaat pitävät kyllä kiinni omastaan", ja hän survaisi kiivaasti sauvansa lattiaan, "ja köyhät saavat nuolla näppiänsä yhä edelleenkin. Ei se maailma niin muutu, ei ainakaan teidän eläessänne."
"Voi minkälainen suupaltti te olette", huomautti rouva Jellison. Hän oli kuunnellut keskustelua käsivarret ristissä rinnalla häijynkurisen ja huvitetun näköisenä. "Neiti puhuu niin kauniisti, ihan kuin kirjasta. Ja kyllä kai hän tuntee asiat paremmin kuin meikäläiset. Sen minä vaan sanon, että jos kaikki jaetaan tasan ja minä olen mullassa, niin toivoisinpa, ettei Yrjö Westall saisi siitä hitustakaan. Hän on ilmankin koppava. Eikä Isabellalle juuri herran päivät koittaisi, jos tuo mokoma saisi ohjakset käsiinsä."
Kaikki nauroivat, Marcella ensimäisenä. Rouva Jellisonin suupielet nytkähtelivät vielä pidätetystä naurusta ja hänen silmänsä sädehtivät, ikäänkuin hän näkisi hupaisia kuvia, joita ei tällä kertaa tahtonut muille näyttää. Marcella silmäili Pattonia miettiväisenä.
"Oletteko te elänyt kaiken ikänne tässä kylässä?" kysäisi hän.
"Olen syntynyt Witchett Hillissä. Ja vaimoni naapuritalossa. Ensi maaliskuussa olemme olleet yksiseitsemättä vuotta naimisissa."