Ääni oli jälleen vaivaishoitolaisen, nöyrä ja hiukan valittava. Hänen vaimonsa myhäili kuullessaan itseänsä mainittavan. Hänellä oli pitkät kasvot ja valkoiset hiukset, jotka pistivät näkyviin vanhan, mustan päähineen alta. Yleensä oli ilme hänen kasvoillaan valppaampi ja hienostuneempi kuin tavallisesti hänen säätyisillään. Hän puhui hiukan väräjävällä äänellä ja huokaili usein.
"Tietääkö neiti", sanoi rouva Jellison rouva Pattoniin viitaten, "että hän piti koulua nuorena ollessaan".
"Ihanko totta?" virkkoi Marcella, lämmin harrastus äänessään. "Koulu ei tietenkään ollut suuri siihen aikaan?"
"Olipa lapsia sentään neljänkymmenen vaiheilla", vastasi rouva Patton huoaten. "Kahdeksantoista, joiden puolesta pastori maksoi, kahdeksantoista, joista herra Boyce piti huolen, loput maksoivat itse puolestaan."
Ääni heikkeni ja hän huokasi uudelleen ikäänkuin loppumattoman väsymyksen painostamana.
"Ja mitä te opetitte?"
"Opetin lapsia olkia palmikoimaan, lukemaan ja kirjoittamaan minkä itsekin osasin. Ei silloin koulussa opittu niin paljon kuin nyt." Heikko puna lehahti rouva Pattonin kuihtuneille poskille, ja hän katseli rukoillen ympärilleen, ikäänkuin pyytäen heitä jättämään hänet rauhaan keskusteluissaan.
Mutta rouva Jellison ei hellittänyt.
"Minuakin hän opetti", sanoi hän nyökäyttäen Marcellalle ja vilkaisten rouva Pattoniin. "Hänellä oli oma tapansa kiertää vaikeat sanat. Hän ei milloinkaan tunnustanut, ettei hän itsekään osannut niitä lukea. 'Sano Jerusalem ja lue eteenpäin.' Niin hän aina meille sanoi, niin totta kuin elän. Ja kun Isabella ja minä iltaisin luimme raamattua, tein minä samoin. Enhän toki tahtonut omalle tyttärelleni näyttää puutteellisuuttani. Niin sitä pulasta pääsee."
"No niin, eihän se sana ketään pahentanut", virkkoi rouva Patton punastuen ja puolustellen.