"Mutta siitä kai on jo aikoja kulunut", sanoi hän.
"Onpa kylläkin, mutta sellainen ei niinkään hevillä unohdu. Ja Westall on yhä entisellään, sanotaan", lisäsi hän nopeasti. "Ja katsokaapas, minkä näköinen Jimin selkä on. Hän putosi äitinsä sylistä pienenä ollessaan. Isä oli kelpo mies — kaikki häntä kehuivat — mutta äiti oli eriskummainen, puolihupsu iljetys, punatukkainen kuten Jim ja lapsetkin, ja niin pahasisuinen sitten. Hän oli irlantilainen tyttö ja oli tullut tänne työnhakuun — ja eräänä päivänä hän juovuspäissään pudotti pojan eikä sitten enää yhtään piitannut hänestä. Sairas tuo poloinen aina olikin. Kumma että hänestä kuitenkin mies tuli. Voi sentään! kuinka julma Yrjö Westall oli häntä kohtaan. Hän kiroili ja potki ja kiusasi häntä tappelemaan ja silloin hän vasta oikein suomi häntä, kunnes toiset ehättivät väliin. Isälleen hän kaipasi alinomaa Jimistä, ja kerrankin vanha Westall ruoski Jimin nahkahihnalla melkein hengettömäksi Yrjön valheiden tähden. Poika parka makasi kaiken päivää Disleyn metsän ojassa, sillä hän oli niin ruhjottu, ettei päässyt jaloilleen, ja yöllä hän ryömi nelinkontin kotiin. Sen paikan hän on monasti näyttänyt minulle. Sitten hän kertoi siitä isälleen, ja seuraavana aamuna hän kertoi minullekin, sillä hän ei voinut sitä kauemmin kestää, eikä hän sitten enää lähtenyt Westallin työhön."
"Eikö hän sitten muille kertonut? — eikö hän koskaan valittanut?" kyseli Marcella vihastuneena.
"Mitä apua siitä olisi lähtenyt?" sanoi rouva Hurd kummeksien. "Kukapa sitä olisi uskonut? Minä olin silloin lady Levenin sisäkkönä, ja Jim ja hänen isänsä olivat meidän hyviä ystäviämme. Ja Yrjö Westallinkin minä hyvin tunsin. Sunnuntaisin hän usein pyysi minua kävelylle, äidille hän toi tuon tuostakin jäniksen ja muuten hän teki aina minulle mieliksi. Nyt minä sanoin hänelle vasten silmiä, että katalaa oli tuolla tavoin rääkätä sairaalloista ihmisraukkaa, joka ei voinut maksaa takaisin samalla mitalla. Siitä hän pahasti sydäntyi, ja kun minä sunnuntaisin aloin Jimin kanssa pitää seuraa, raivostui hän vielä enemmän. Ja Jim kosi minua — rukoili ja pyysi — enkä tietänyt mitä vastata, sillä Westallkin oli kahdesti minua kosinut. Ja minä pelkäsin mennä Jimille, kun hän oli niin raihnainen ja huonopalkkainen, sillä vahva en minäkään ole. Mutta eräänä päivänä kulkiessani metsän läpi Tudley Endiin kuulin Yrjö Westallin äänen pensaiden takaa. Hän opetteli nuorta koiraa, joka ei paikalla totellut, ja silloin hän aivan vimmastui. Minulle tuli ihan paha olla sitä kuullessani. Kiireesti juoksin tieheni, enkä sen koommin tahtonut tietää hänestä mitään. Hän pelotti minua. En uskaltanut luottaa häneen ja niin lupauduin Jimille vaimoksi. Niin että kyllä te ymmärrätte, miksei Jim tahdo olla missään tekemisissä Westallin kanssa. Mutta kiitos sittenkin ystävällisyydestänne", lisäsi hän katsellen Marcellaa samalla epävarmalla katseella, jonka tämä jo ennenkin oli huomannut.
Marcella vastasi hyvin ymmärtävänsä.
"Mutta viime aikoina he eivät kai ole törmänneet yhteen", sanoi hän tehden lähtöä.
"Eihän toki, eihän toki", vakuutteli rouva Hurd, kiirehtien noutamaan Marcellan kauluspuuhkaa naulakolta.
" Yksi henkilö on, jonka puoleen voin kääntyä", sanoi Marcella heittäen puuhkan hartioilleen. "Minä puhuttelen häntä." Tahtomattaankin hän hieman punastui, mutta hän ei voinut olla tätä lupausta lausumatta. "Ettehän enää ole toivoton, ettehän? Luotattehan minuun? Aina minä jotakin voin saada aikaan."
Silmissään lempeä katse hän pudisti rouva Hurdin kättä. Uhkeassa nuoruudessaan hän siinä seisoi, ikäänkuin tämän avuttoman köyhyyden hyvä haltiatar. Kyyneleet herahtivat uudelleen rouva Hurdin ruskeisiin silmiin.
* * * * *