Neiti Boycen mentyä Minta Hurd astui lieden luo ja kohenteli huoahtaen tulta, kasvot yhä punaisina ja itkettyneinä.
Ovi aukeni ja mies astui sisään. Suurissa multaisissa käsissä oli perunoita.
"Panehan jäniksen lihat tulelle. Mutta joutuun, sillä minä olen nälkään kuolla. Mitä hän niin kauan täällä nökötti? Mene noutamaan jänis. Minä puhallan tulen vireille — hitto näitä tikkuja, kun ovat kostuneet."
Mutta alakuloisena askaroidessaan illallispuuhissa vaimo huomasi miehensä jotakuinkin rauhoittuneen.
"Mitä hänelle juttelit?" kysäisi Hurd äkkiä.
"Mitä luulet minun sitte kertoneen? Minä tein niinkuin parhaaksi näin. Aina minä sinun parastasi katson!" sanoi Minta nyyhkyttäen, "muuten olisi vallan surkeata — vielä surkeampaa kuin nyt!" lisäsi hän epätoivoisena.
Hurd lakkasi hetkeksi puhaltamasta ja tuijotti tuleen pitkää leukaansa sivellen. Tuo vaivainen, kokoonluhistunut, punatukkainen olento muistutti tällä hetkellä eriskummaista menninkäistä.
"Enpä hitto vieköön tiedä, mitä oikeastaan tarkoitat", murahti hän viimein. "Eihän nyt olisi erikoista hätää, kun et vaan tyhjän tautta ajaisi minua kyliä kiertelemään. Kunhan vaan jätät minut rauhaan, hankin elatusta sinulle ja lapsille. Älä sinä hätäile — ja pidä suusi kiinni!"
Minta seisoi hänen vieressään surkean näköisenä, pitäen paistinpannua silmällä.
"Mikä meille sitten eteen tulee, jos sinut viedään linnaan?" huudahti hän kiivastuen.