"En minä linnaan joudu, sen sanon. Mutta yhtäkaikki huomasi minut Westall tänä aamuna. Parasta on, että sen tiedät."
Vaimon kauhunhuudahdusta ja hurjaa katsetta mies juuri oli odottanutkin, mutta ne kävivät kumminkin hänen sydämelleen. Julma hän ei lainkaan ollut, mutta vuoden päivät oli hänen käytöksensä ollut näin karkeata, sillä hänen täytyi kulkea omia teitään, ja Minta ei antanut hänelle rauhaa.
"Ole nyt kerrankin järkevä", sanoi hän päättävästi, "eihän tässä mitään vaaraa ole. Ei Westall minua kiinni saa. Ennemmin ammun hänet tai itseni. Tänä aamuna hän näki minut, ansaa katsoessani — sumulta en nähnyt hänen tulevan. Se oli lähellä polkua, eikä ansa sitäpaitsi minun ollutkaan. 'Jim, poikani', sanoo hän ivaten, 'mieleni on paha, mutta minun täytyy tutkia vaatteitasi, vaan älä ole milläsikään.' Nuori Dynes oli hänen seurassaan — enkä sen vuoksi virkkanut mitään — olin hiljaa kuin hiiri ja annoin hänen iljettävällä kädellään kopeloida taskujani. Ja mitä luulet hänen löytäneen?"
"Mitä?" kysyi vaimo henkeään pidättäen.
"Ei mitään!" naurahti Hurd. "Ei niin rihman pätkää tai rautalangan palasta — ei niin mitään! Eilen pyydystämäni jänikset ja kaikki vehkeet olin visusti kätkenyt hautaan, jota hän ei niinkään pian pääse vaanimaan. Minä nauroin hänelle vasten partaa. 'Minä vedän teidät käräjiin ryöstöyrityksestä ja tappelusta, kurja heittiö siinä!' sanoin; 'oppikaa tuolta nuorelta mieheltä, kuinka ihmisiksi ollaan.' Ja niin pötkin tieheni. Älä sinä huoli peljätä, ei hän minua saa kynsiinsä."
Mutta Minta oli pahasti säikähtynyt ja huokaili ja valitteli kaiken aikaa teetä valmistaessaan. Hurd ei ollut millänsäkään. Hän oli vaipunut syviin mietteihin. Kapakassa pari iltaa sitten oli läheisessä pikkukaupungissa asustava sala-ampujaseurue tehnyt hänelle edullisia ehdotuksia. Tarkoitus oli hiipiä Westallin alueeseen kuuluvan Tudley Endin piirin fasaanitarhoihin, ja sitä varten tarvittiin seudut tunteva vakooja. Ensin tämä hänelle tarjottu toimi tuntui hänestä liian vaaralliselta yritykseltä, ja lisäksi oli Minta edellisenä iltana rukoilemalla rukoillut häntä hillitsemään hurjaa metsästyshimoansa, joka pitkällisestä horroksestaan oli jälleen eloon elpynyt.
Äkkiä hän vihapäissään kääntyi Mintaa kohti kuullessaan pari sanaa hänen valituksiaan.
"Entä missä nyt olisitte, sinä ja lapset, ellen niin olisi tehnyt. Olihan jo kaikki myyty, mitä me omistimme! Muhkeastipa me tosiaankin asumme!" — katkerasti naurahtaen hän katseli ympäri tupaa. Siitä tosiaankin puuttui nuo köyhän maalaisväen asunnoissa tavalliset huonekalut. Ei ollut arkkua, ei mahonkipiironkia, ei mukavaa nojatuolia, ei mitään muuta kuin astiakaappi, muutamia olkituoleja ja pöytä sekä hiukan talouskapineita, haljenneita ja puutteellisia nekin. "Vaivaistalossahan me nyt olisimme kaikki, ellei sitä ennen olisi nälkään kuoltu. Vai missä luulisit meidän olevan? Täällä me olemme istuneet nälkää näkemässä, kunnes lapsista ei ole muuta jäljellä kuin luu ja nahka."
Että hän kantaansa selvittelemällä koetti taivuttaa Mintaa puolellensa, todisti puolestaan, ettei vaimon rakkaus ja kotirauha ollut vielä hänelle yhdentekevä, vaikka heidän tiensä viime aikoina olivatkin eri suuntiin kulkeneet.
"Westall tai Jenkins (Jenkins oli kylän poliisi) saavat kerran sinut kiinni", virkkoi rouva Hurd painokkaasti, laskien teekuppinsa kolisten pöydälle; "selkäpiitäni karmii sitä ajatellessani. Minun suvustani ei vielä kukaan ole istunut linnassa — ja jos sinä sinne joudut, kuolen minä häpeästä!"