"Lukisitpa lehtiä, joita hän on tuonut", sanoi Hurd kärsimättömästi viitaten sormellaan ensin Melloriin osoitukseksi, että neiti Boycesta oli puhe, ja sitten sanomalehtiläjään tuvan nurkassa, "niin ymmärtäisit, että on suurempi häpeä säätää tuollaisia metsästyslakeja kuin rikkoa niitä. Mutta minä olen saanut tarpeeksi tästä. Missä lapset ovat? Miksi annat pojan olla ulkona niin kauan?"
Hän avasi oven ja tähysteli kynnykseltä ulos Mintan kuivatessa kyyneliään. Jo monta kertaa hän oli päättänyt heittää valittamisen ja koettaa rauhoittua. Mutta se ei ollut helppoa. Hän oli paljon hienompaa sukua kuin miehensä ja oli saanut paremman kasvatuksenkin. Hänen isänsä oli ollut tuolintekijä Wycomtessa ja äiti, turhamainen, yksinkertainen nainen, oli antanut lapselle uhkean nimen näyttääkseen, että hän lapsineen oli erikoisempaa kuin muut. Kuten useimpiin palvelustyttöihin, jotka ovat eläneet hyvässä sovussa isäntäväkensä kanssa ja omistaneet heidän katsantokantansa, oli rouva Hurdiinkin juurtunut syvä lainkunnioitus. Naimisiin mentyään oli Hurd vuosikausia taipunut vaimonsa johdettavaksi. Hän oli ollut kärsivällinen, ahkera ja ystävällinen puoliso ja isä. Hiljaisella tavallaan hän koetti osoittaa Mintalle kiitollisuutta, kun tämä oli ottanut hänet miehekseen. Riita Westallin kanssa näytti häipyneen unhotuksiin. Hän ei milloinkaan Westallia puhutellut eikä maininnut hänen nimeänsä. Heidän elämänsä oli yhtämittaista kamppailua, sillä tulot olivat pienet, lapsia syntyi tiheään, heidän tupansa oli tuskin asuttava ja sairautta oli usein. Mutta kauan oli Hurd nurkumatta tyytynyt kohtaloonsa. Hänellä ja hänen omaisillaan oli juuri sen verran, että he tulivat toimeen, ja tuo yksinäinen, paljon pilkkaa ja ylenkatsetta kokenut mies oli saanut rakastettavan vaimon ja lapsia. Siksipä hän tyytyi osaansa, ja nuo ulkonaisesti niin raskaat vuodet olivat onnellinen aika kummallekin.
Mutta sitten viime talvi kauhuineen! Useimmat lampuodit köyhtyivät eivätkä voineet palkata työväkeä, joten puolet Mellorin työkelpoista väkeä ei tietänyt muuta neuvoa kuin lähteä Lontooseen työansiolle. Hurd jäi kylään ja oli perheineen kuolla nälkään. Silloin hän eräänä yönä turvautui viimeiseen keinoon ja viritti ansoja Mellorin metsästysalueelle. Minta ei voinut koskaan unohtaa — olihan hän puoliso ja äiti — miten eläimellisen halukkaasti he nauttivat tämän ensimäisen luvattoman jänispaistin ja millä pelonsekaisella ilolla hän seuraavana iltana vastaanotti kolme shillinkiä, jotka mies oli ravintolanisännältä saanut myymistään jäniksistä.
Mutta näitä tunteita seurasi levottomuus ja pelko. Sillä Hurdissa virkosivat uudelleen eloon metsämiehen vaistot ja entinen into metsässä kuljeskelemiseen. Hän kävi ärtyiseksi ja tuittupäiseksi. Eikä Mellorin metsästysalue enää ollut hänelle kyllin avara, sillä nuoren Harold Boycen kuoltua erotettiin metsänvartiat, ja tuo ennen metsänriistasta rikas seutu oli nyt paikkakunnan sala-ampujain tyyssijana. Senpävuoksi ei Hurd jättänyt rauhaan Maxwellin aluettakaan, joka kolmelta puolen ympäröi Mellorin tiluksia. Täällä vanhat vihamiehet törmäsivät uudelleen yhteen. Sillä Yrjö Westall oli sillä välin saanut hyväpalkkaisen toimen lordi Maxwellin luona, ja kun häntä pidettiin taitavana metsänvartiana, niin hän toivoi pääsevänsä Maxwellin metsästysalueiden päällysmieheksi, niin pian kuin mainittu toimi joutui avoimeksi. Sala-ampujoihin nähden hänellä oli yhtä kehittynyt vainu kuin hänen jäniksillään, ja uskomattoman vähässä ajassa hän oli saanut vihiä siitä, että Hurdin hirtehinen pyydysteli "hänen" riistaansa.
Mutta Hurd oli viekas hänkin, ja turhaan Westall piti häntä silmällä. Vanha viha miesten välillä leimahti uudelleen liekkiin. Sinä talvena Hurd joi enemmän kuin koskaan ennen. Hänen oli pysyteltävä hyvissä väleissä parin kapakanisännän kanssa, jotka ostivat sala-ampujilta riistaa. Hurdista tuntui siltä, kuin Westallin vaaniva silmä etsisi häntä näistäkin kopukoista. Metsänvartia — iso, pulska, kova-ääninen mies — kohteli Hurdia joko julkealla alentuvaisuudella tai raa'alla hävyttömyydellä kuten ennenkin. Hurd ei uskaltanut pitää puoliaan, mutta päivä päivältä kiihtyi viha hänen herkän ärtyisessä mielessään, karkoittaen hänestä lopulta tykkänään tasapainon. Westallin uhkaava muoto pimitti häneltä koko taivaan. Salametsästys ei enää ollut pelkkä tulolähde hänelle, se oli vielä enemmän salaista kamppailua hänen ja hänen poikavuosiensa kiusaajan välillä.
Ja nyt talven kuluessa oli kurjuus uudelleen alkava seitsenkuukautisten säännöllisten ulkotöiden jälkeen! Hento, arka rouva Hurd ei voinut kestää tätä ajatusta. Hän häpesi seudun herrasväkeä ja pastori Hardenia. Omatunto kiusasi häntä yöt päivät. Pari viikkoa elonkorjuun jälkeen onnistui hänen taistella vastaan. Mutta sitten mies jälleen alkoi kuljeksia öisin metsällä. Joka päivä pakotti Minta häntä työtä kuulustelemaan ja itki katkerasti, kun Hurd palasi kotiin tyhjin toimin.
Hurd taas oli siitä mielissään. Tänä iltanakin kajahti hänen äänessään jonkinlaista hilpeätä mielihyvää, kun hän ovella huuteli lapsiaan.
"Will! — sisään heti paikalla! Daisy! — Nellie!"
Kaksi pientä olentoa kiiruhti juoksujalkaa sisään, kolmas seurasi läähättäen jäljessä. Nauraen ja jutellen juoksivat tytöt äitinsä luo. Hurd nosti pojan käsivarrelleen.
"Missä olet juoksennellut, Will? Ei näin kostealla ilmalla saa ulos lähteä. Minulla on tasku täynnä kastanjoita ja muuta hyvää lisäksi."