Hän kantoi pojan tulen eteen ja istutti hänet polvelleen. Pieni surkastunut poika punastui mielihyvästä, kun sai olla isänsä seurassa. Yskien hän leikitteli kiiltävillä kastanjoilla ja pureskeli herkullista päärynää, jonka muuan tuttava oli isän mukana lähettänyt hänelle. Ikkunaverhot laskettiin alas, lamppu paloi pöydällä, ja paistetusta jäniksestä ja sipulista levisi suloinen tuoksu tupaan. Koko perhe kokoontui pöydän ympärille. Tulenvalo leikitteli lasten laihoilla säärillä ja kalpeilla kasvoilla, nurkkaan työnnetyn kehdon laidoilla, äidin itkettyneillä, mutta jo taas myhäilevillä kasvoilla ja kääpiömäisen isän omituisilla, kelttiläisillä piirteillä ja takkuisella tukalla. Keskinäinen rakkaus ja ruumiillisten tarpeiden tyydyttäminen on köyhien onni. Ja tällä hetkellä tunsi Hurdin perhe itsensä onnelliseksi.
Marcella suuntasi sillä välin askeleensa kotiin. Kylätiellä hän kohtasi samettipukuun ja sääryksiin puetun kookkaan, leveähartiaisen miehen, joka käveli pyssy olalla, kaksi koiraa mukana, kantaen pullottavaa metsästysreppua. Hänen käyntinsä oli sotilaallista, ja Marcellan kohdalle tultuaan hän tervehti kunnioittavasti.
Marcella nyökäytti hiukan päätään.
"Mokoma tappelupukari!" ajatteli hän, rouva Hurdin kertomus yhä mielessään. "Mutta hän tainnee sentään olla aika hyvä metsänvartia. Lordi Maxwell olisi varmaankin pahoillaan, jos kadottaisi hänet! Se väärä järjestelmä se tällaisia miehiä kasvattaa ja tarvitsee!"
Hänen ajatuksensa keskeytti pony-rattaiden ratina. Pieni, vanhan puoleinen nainen, jolla oli suuri, musta hattu, ajoi hänen ohitseen hämärässä ja tervehti jäykästi. Marcella hämmästyi, niin että tuskin vastasi tervehdykseen. Sitten hän seurasi silmillään vaunuja. Nainen oli neiti Raeburn.
Huomenna siis!
X LUKU
"Ettekö suvaitse siirtyä lähemmäksi ikkunaa? Tähän vuodenaikaan olemme hyvin ylpeät näköalastamme", sanoi neiti Raeburn Marcellalle riisuessaan häneltä päällysnuttua. "Lady Winterbourne ei ole vielä saapunut, mutta hän tulee varmaan. Hän on hyvin tarkka pitämään lupauksensa."
Marcella nosti tuolinsa lähemmäksi suurta kaari-ikkunaa ja silmäili uhkeata puutarhaa ja linnaa ympäröivien metsien syksyistä kauneutta. Itsetietoisen näköisenä ja pää pystyssä hän siinä istui eikä nähtävästi halunnut paljon jutella. Niinpä neiti Raeburn, joka kutimineen oli asettunut istumaan lähelle vierastansa ja parisen minuuttia oli puhellut ilmasta ja Mellorista, mietti itsekseen: "Jäykkäluontoinen — ilmeisesti jäykkäluontoinen ja liian varma käytökseltään niin nuoreksi tytöksi. Mutta kauniimpaa olentoa en ole koskaan nähnyt!"
Lordi Maxwellin sisar oli oivallinen nainen. Hän oli kaikkien Maxwellin tiluksiin kuuluvain kyläin uuttera, hyväntahtoinen itsevaltias ja lisäksi innokas tory-puoluelainen. Veli ja veljenpoika edustivat hänelle ihmissuvun kukkaa, eikä hänen mieleensä olisi koskaan juolahtanut vastustaa heidän tahtoansa missään asiassa. Mutta eipä hän sen ohessa unohtanut, että hänellä oli oikeuksiakin heihin. Ainakin kaikissa sellaisissa asioissa, jotka koskivat naisia ja joissa miehet niin helposti joutuvat puijatuiksi, hän katsoi olevansa heidän luonnollinen holhoojansa. Aldousin etua valvoen hän oli vuosikausia pitänyt silmällä kaikkia naapuriston nuoria naisia ja hän huokaili itsekseen nähdessään miten monta hyvää tilaisuutta Aldous päästi käsistään livahtamaan.