Siinä hän nyt näennäisesti niin rauhallisena istui Marcellan vieressä jutellen ja kutoen sukkaa, vaikka oli menehtyä uteliaisuudesta ja levottomuudesta. Vaikka Raeburnilaisilla olikin suuri keskinäinen luottamus, eivät he kumminkaan olleet kärkkäät tunteitansa ilmaisemaan. Ei lordi Maxwell enemmän kuin Aldouskaan ollut vielä mitään neiti Raeburnille uskonut, mutta hänen valpas silmänsä huomasi kumminkin, että jotain oli tekeillä.
Mutta vaikkei Aldous sanallakaan ollut antanut isotätinsä tietää aikeistaan, tiesi tämä kumminkin, että hän oli neiti Boycesta ja hänen äidistään puhunut paljon lady Winterbournelle, joka oli ainoa nainen paikkakunnalla, jonka kanssa herra Raeburn oli tuttavallisissa väleissä.
Tietysti oli neiti Raeburninkin kuuluviin tullut, että Mellorin uudella omistajalla oli kaunis tytär. Hänestä puhuttiin paljon, ja neiti Raeburn oli varsinkin Hardenien kuvauksista muodostanut itselleen Marcellasta kuvan, joka kyllä oli omituinen, mutta ei suinkaan viehättävä. Levottomat kysymykset ajelehtivat nyt vanhan neidin päässä. Mitä merkitsi neiti Boycen olo täällä Maxwell Courtin vierashuoneessa, mitä Aldousin hermostunut ja hajamielinen käytös? Ja miksikä lordi Maxwell niin kärsimättömästi toivoi komiteakokouksen sukkelaan päättyvän, että hän hyvissä ajoin ennättäisi aamiaisille, joihin hänen nimenomaisesta toivomuksestaan ei oltu kutsuttu muita vieraita kuin lady Winterbourne?
Marcella puolestaan oli täysin tietoinen siitä, että häntä pidettiin silmällä ja että hänen oli voitettava alaa vihollisen leirissä. Tässä hän nyt viimeinkin istui näiden pelottavien ihmisten seurassa, joiden tuttavuuteen hän oli tavallaan tunkeutunut. No niin — mitä moittimista siinä? Huomenna hän vaikka tekisi sen uudelleen, jos vain katsoisi etunsa niin vaativan. Hänen omatuntonsa oli puhdas. Luottavaisena hän oli heitä lähestynyt, ja ellei heitä haluttanut kohdella häntä samalla tavalla, niin hän kyllä tietäisi, millä keinoin puolustautua heitä vastaan! Ja totta hän heille näyttäisi, että tullaan sitä toimeen ilman heidän apuansakin.
Mutta vaikka hän ulkonaisesti esiintyikin rauhallisesti ja arvokkaasti, oli hänen vilkas mielensä täynnä kiihkeätä uteliaisuutta, jota hän töin tuskin jaksoi hillitä. Mitenkähän tässä upeassa talossa elettiin ja mitä osaa mahtoi Aldous siinä näytellä? Itse asiassa hän tiesi perin vähän siitä säätyluokasta, johon hän syntyperältään kuului. Ylhäiset ihmiset ja ylhäiset kodit olivat hänelle aivan tuntemattomia. Hän tarkasteli niitä taiteilijasilmillään ja oli lujasti päättänyt, ettei antaisi niiden häikäistä tai lumota itseään. Mutta kun hän nyt aika-ajoin vilkaisi ympärilleen, niin tuo loistava huone Tudorin aikuisine kattoineen ja kauniine tauluineen sekä se ylellisyys ja hienostunut aisti, joka kaikkialla kohtasi silmää, herätti hänessä vasten tahtoakin ihastusta ja romanttista vetovoimaa kaikkeen tähän loistoon ja siihen yhdistettyyn valtaan. Hän ei voinut olla tuntematta ylpeyttä siitä, että oli yhdenvertainen näiden ihmisten kanssa; sillä vaikka hän olikin halveksivinaan sukuylpeyttä, ei hän sentään mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut luopua vanhasta nimestään.
Äiti oli hänelle vakuuttanut, että Boycen suku oli yhtä vanha ja ylhäinen kuin Raeburninkin. Merkitsee sekin jotain, jos asioita ruvetaan mittaamaan tavallisella pikkumaisella mittapuulla. Mutta sellaista hän ei siedä. Mitä hän välittää ylhäisestä sukuperästä ja rikkaudesta! Pää pystyyn vaan, kuten äiti oli neuvonut tekemään! Ja hänen käytöksensä kävi itsetietoiseksi ja varmaksi, herättäen neiti Raeburnin salaista, moittivaa arvostelua.
Missä viipynevät talon herrat? Jo alkoi Marcella harmistua ja tuskaantua niistä monista kysymyksistä, joilla tämä kutova vanha neiti piti keskustelua vireillä, kun samassa ovi avautui ja palvelija ilmoitti: "Lady Winterbourne."
Pitkä, laiha, mustiin puettu nainen astui huoneeseen.
"Tulen hiukan myöhään, Agneta rakas", sanoi hän neiti Raeburnille, "mutta tiet ovat kurjan kurjat, ja niitä uusia hevosia, jotka Edwardilta sain lahjaksi, on niin kiusallisesti varottava. Niinpä neuvoinkin ajuria vasta kertana käärimään ne peitteisiin ja viemään ne vuoteeseen lepäämään. Ennemmin minä kävelen kuin toista tällaista retkeä teen."
"Sen kyllä uskon", sanoi neiti Raeburn tulijaa suudellen. "Sinut tunnetaan. Neiti Boyce — lady Winterbourne."