Nyt Marcella vuorostaan punastui. Aldous Raeburn astui huoneen poikki, tervehti lady Winterbournea ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Marcellan käsi hänen kädessään.
"Kerroithan minulle, Aldous", sanoi lady Winterbourne, "että neiti Boyce on hyvin innostunut kirjallisuuteen?"
Puhuja oli tuntenut Aldous Raeburnin aina pienestä pojasta, ja kun hän lisäksi oli kaukaista sukua Aldousille, sinutteli hän häntä.
Aldous myhähti.
"Minä sanoin, että neiti Boyce näyttää olevan kirjoihin menevä kuten te ja minä, lady Winterbourn. Mutta en aio alistua kuulusteltavaksi!"
"Te erehdytte minun suhteeni", sanoi Marcella avomielisesti, "minä tosin lueskelen paljon, mutta harvoin maltan lukea kirjan läpi. Minulta puuttuu kärsivällisyyttä."
"Te tahtoisitte niin kiireesti päästä kaiken perille?" lausui neiti Raeburn hiukan terävästi.
"Niinpä luulen!" sanoi Marcella. "Päässäni pyörii alati satoja asioita, joita tahtoisin toimittaa, enkä kumminkaan saa mitään aikaan."
"Niin sitä nuorena ajatteli", sanoi lady Winterbourne huoaten. "Kun tullaan vanhaksi, niin vaatimukset hupenevat. Kaksikymmenvuotiaana en suinkaan luullut, että seitsemänkymmenen korvissa olisin yhä vielä tietämätön ja tyydyttämätön."
"Noin te puhutte siksi, että yhä vielä olette niin nuori, lady Winterbourne", sanoi Aldous nauraen hänelle vanhan, hyvän ystävän tavoin, joka ei pelkää loukkaavansa. "Tehän olette nuorempi kuin yksikään meistä! Aina kun tulen teidän luotanne, tuntuu minusta kuin olisin jälleen vallaton koulupoika."