"Enpä totta tosiaan käsitä, mitä tarkoitatte", sanoi lady Winterbourne ja huokasi uudelleen. Sitten hän vilkaisi vieressään istuvaan pariin. Kädet polvilla ja eteenpäin kumartuneena, säteilevä eloisuus kasvoillaan, istui siinä Aldous, voiden tuskin hetkeksikään kääntää katsettaan noista tummista tytön kasvoista. Marcella sitävastoin näytti huomattavan ujolta, jos kohta ylpeältä.
"Kultaseni", sanoi vanha rouva, kääntyen äkisti neiti Raeburnin puoleen, "oletko kuullut, minkälaisen ihmelapsen Alice on tällä kertaa saattanut maailmaan? Se syntyi neljä hammasta suussansa."
Neiti Raeburnin ihmetys oli uutisen arvoinen, ja molemmat vanhat ystävykset alkoivat hiljaisella äänellä jutella lady Winterbournen lukuisasta perheestä.
"Haluttaako teitä katsella meidän gobeliiniamme?" sanoi Aldous naapurilleen, kun he olivat vaihtaneet muutamia tyhjänpäiväisiä huomautuksia ilmasta ja Marcellan kävelystä Maxwell Courtiin. "Se on varmaankin herättävä ihastustanne, ja pelkään, että isoisä viipyy vielä hetkisen. Hän toivoi ennättävänsä ajoissa kotiin, mutta komiteakokous oli hyvin pitkä ja tärkeä ja on pidättänyt häntä yli tavallisen ajan."
Marcella nousi, ja he astuivat huoneen perälle, missä ihana gobeliini Italian renessanssiajalta tykkänään peitti seinän.
"Kuinka kaunis!" huudahti tyttö silmät ihastuksesta loistavina. "Mahtaa olla hauskaa aina pitää se luonaan!"
Ja se oli todella mitä ihmeteltävin sommitelma muotoja, värejä, jumalia ja jumalattaria, nymfejä ja paimenia, jotka ruusuilla seppelöityinä temmelsivät kukkapeitteisellä ruohikolla tai täysinäisten hedelmäpuiden alla. Värit, samoin kuin aihekin, olivat satumaailmasta kotoisin. Siinä oli kultaa, ruskeaa ja vaaleanpunaista, oli vihreää ja norsunluuvalkeata, ja vuosisatain kuluessa olivat nämä värit himmenneet, sulautuen viehkeäksi, haaveelliseksi värisekoitelmaksi. Se oli Italia suuruutensa aikana — hempeänä, rikkaana, uhkeana.
Aldous nautti Marcellan ihastuksesta.
"Arvasin että mieltyisitte siihen, ja toivoin sitä. Aina siitä asti, kun äitini kerran lasna ollessani keksi sen ullakolta, on se ollut erikoinen ihastukseni. Luulenpa että sieluni sisimmässä pidän siitä enemmän kuin kaikista tauluistamme."
"Katsokaa noita kukkia!" sanoi Marcella ihailuun vaipuneena, — "noita kurjenmiekkoja, syklaameja ja liljoja! Ne muistuttavat minulle lapsuuteni aikaa, jolloin minun oli tapana uneksia miltä tuntuisi, jos kerrankin saisi kukkia tarpeeksi. Kävin, nähkääs, koulua sellaisessa osassa Englantia, missä oli alituinen puute kukista! Kun läksimme ulos kävelylle, oli meidän aina astuttava kaksittain suoralla tiellä, ja minä nyhtäisin kukan sieltä, toisen täältä — mutta niin kurjan vähän sain kootuksi kaikesta vaivastani huolimatta. Minä vihasin sitä kovaa, kuivaa maata ja minun oli lapana lohduttaa itseäni kuvittelemalla mielessäni seutuja, missä kukkia kasvoi niinkuin tässä juuri niinkuin tässä, keltaisissa, vaaleanpunaisissa ja sinisissä ryhmissä, niin että saattoi työntää kätensä niihin ja poimia, poimia kunnes on saanut kyllänsä! Katkerinta köyhälle lapselle on se, ettei hän milloinkaan saa mitään tarpeeksi. Milloin on liian vähän kukkia — milloin putinkia — milloin vaatteita." Hänen silmänsä säihkyivät, hänen kielensä side oli lauennut. Hän oli mielissään nähdessänsä herra Raeburnin niin ihailevana ja kunnioittavana seisovan vieressään, ja lisäksi oli tämä osannut panna hänessä taiteellisen kielen väräjämään onnesta ja ilosta.