"Odottakaapa vain toukokuuhun asti, niin esikot omilla niityillänne antavat kyllä korvausta teille!" sanoi Aldous hymyillen. "Mutta ennen tuloanne istuin huoneessani tuumimassa, mitä te mieluimmin haluaisitte nähdä", jatkoi hän. "Tämä talo sisältää koko joukon aarteita, ja taiteilijana te epäilemättä tulette niistä pitämään. Mutta minä en tahdo väsyttää teitä niillä. Katsellaan vain sitä, mikä teitä tosiaankin huvittaa. — Tehän juttelitte tätini kanssa neljännestunnin ajan", kysyi hän äkkiä aivan toisella äänellä.
Hän oli siis koko sen ajan, kun neiti Raeburn ja Marcella tekivät tuttavuutta, tietänyt että hän oli talossa ja tahallaan pysytellyt poissa. Marcella tunsi, että veret karahtivat hänen poskiinsa.
"Neiti Raeburn oli hyvin ystävällinen", sanoi hän ja taas oli äänessä ujo väre, mutta seuraavassa hetkessä hän virkkoi tavallisella pelkäämättömällä avomielisyydellään: "niin, hän oli kyllä ystävällinen! — mutta ei hän sittenkään minusta pidä — enpä usko, että hän koskaan tulee pitämään minusta, minä en ole hänen ihmisiään."
"Oletteko puhunut hänelle sosialismista?" kysäisi Aldous hymyillen.
"En, en vielä — en vielä", vastasi Marcella painokkaasti. "Mutta minä olen niin levoton — minä en voi aina pitää kieltäni kurissa — pelkään että kadutte ottaneenne minut siipienne suojaan."
"Oletteko niin taistelunhaluinen? Mutta Neta täti on niin lempeä! Hän ei voisi kärpästäkään vahingoittaa. Hän pitää äidillistä huolta koko talosta ja sen ympäristöstä. Hän suuttuu ja käy ankaraksi vain silloin, kun palvelustytöt pistävät sulkia hattuihinsa."
"Siinäpä se on!" huudahti Marcella harmistuneena. "Miksi he eivät saisi pitää sulkia hatuissaan? Se on heidän kauneuskäsitteensä — heidän gobeliininsa!"
"Mutta ellei voi hankkia sekä sulkia että kenkiä?" kysyi Aldous nöyrästi, veitikkamainen välähdys harmaissa silmissään. "Ellei ole kenkiä, voi vilustua ja kuolla — ja se kai merkitsee enemmän kuin sulka hatussa."
"Mutta miksi ei heillä voi olla kumpiakin? Siksi että teillä — meillä — on liian paljon. Teillä on gobeliini — ja — ja tauluja" — hän kääntyi ja kuljetti katsettaan ympäri huonetta — "ja tämä uhkea talo — ja puisto. — Ei — minusta tuntuu, että neiti Raeburnilla on liian paljon sulkia!"
"Kenties olette oikeassa", myönsi Aldous muuttuneella äänellä, ja hänen kasvoilleen levisi varjo, ikäänkuin olisivat synkät ajatukset hänen mieltään painostaneet. "Katsokaapas, nyt olen pahassa välikädessä. Tahtoisin näyttää teille sulkamme. Luulen että se huvittaisi teitä — ja te saatatte minua häpeämään niitä!"