"Kuinka naurettavaa!" huudahti Marcella. "Kerroinhan minäkin teille, kuinka mielissäni olen kun koululapset niijaavat minulle!"
He nauroivat, ja samassa kääntyi Aldous ympäri. "Kah, tuossahan isoisä jo onkin!"
Hän astui syrjään ja tarkkasi lordi Maxwellin ilmettä, kun tämä lady Winterbournea tervehdittyään lähestyi neiti Boycea. Hän näki vanhan miehen jotenkin jäykän ryhdin, äkkinäisen välähdyksen hänen sinisissä silmissään, joka todisti että Marcellan ulkomuoto oli tehnyt vaikutusta, kumarruksen ja ystävällisen kädenpudistuksen. Rakastaja, joka kuuli oman sydämensä lyönnit, huomasi, että hänen sydämensä valittu oli tähän saakka tehnyt edullisen vaikutuksen.
"Sallikaa minun huomauttaa, että muistutatte mielestäni ilmeisesti isoisäänne", sanoi lordi Maxwell, kun he olivat kaikki istahtaneet pöytään, Marcella isännän vasemmalle puolelle, vastapäätä lady Winterbournea. "Hän oli parhaita ystäviäni."
"Ikävä kyllä, en tiedä hänestä paljon mitään", vastasi Marcella melkeinpä liian avomielisesti, "paitsi mitä vanhoista kirjeistä olen saanut selvää. Muistaakseni en ole koskaan nähnyt häntä."
Lordi Maxwell jätti tietysti heti tämän puheenaineen, mutta halusi silminnähtävästi puhua Marcellan kanssa ja saattaa hänet puhumaan. Hän tiesi kertoa paljon hauskaa Mellorista ja sen menneisyydestä, ja muutamat huomautukset Mellorin kirkossa olevista Boycen suvun hautakivistä johtivat keskustelun siihen, mitä osaa eri suvut kreivikunnassa olivat näytelleet kansallissotien aikoina. Aldousista tuntui, kuin olisi isoisä koettanut monella kekseliäällä ja hienolla tavalla Marcellassa herättää eloon sukuylpeyttä, tietoisuutta siitä, että hänkin kuului tähän samaan veljeskuntaan, tyynnyttääkseen ja haihduttaakseen tytön loukatuita tunteita, joita vanhus arvasi hänessä liikkuvan.
Nuoren tytön ryhti oli hiukan jäykkä ja ylpeä. Ikäisekseen hän jutteli hyvin vapaasti ja itsenäisesti, kuten Lontoossa ollessaan oli tottunut. Hän ei ollut hitustakaan hämillään tai ujo. Lordi Maxwellin ensimäinen vaikutelma hänestä oli epäilemättä suosiollinen. Aika-ajoin Aldous huomasi hänen vilkaisevan Marcellaan nopealla, tutkivalla katseella, ja hän tiesi vallan hyvin, että isoisä tällä katseella vertaili Marcellan jokaista sanaa, jokaista äänenvärettä ja liikettä johonkin sisäiseen ihannekuvaan, joka oli ajateltu Raeburnin perheen jäsenelle sopivaksi vaimoksi. Aldousin mielestä kaikki tuntui olevan kuin uutta, ja yhtäkaikki se oli niin totta. Huone leikeltyine ja kullattuine setripuulaudoituksineen ja van Dyck-maalauksineen, korkeat, puistoon antavat ikkunat, syysauringon säteet kullan- ja purppurankarvaisilla hedelmillä ja kimaltelevilla hopea- ja kristalliastioilla, täti ja lady Winterbourne vastapäätä häntä, kuulumattomin askelin liikkuvat palvelijat ja kaiken tämän keskessä tuo tumma, solakka olento hänen isoisänsä vieressä, tuo vilkas, tuntehikas ja haaveellinen tyttönen, joka oli niin naisekas ja samalla haavaa rakastajansa silmissä niin tykkänään erilainen kuin kaikki muut naiset — pieninkin yksityiskohta tässä taulussa sisälsi hänelle tuhansia uusia merkityksiä, vuoroin ahdistaen, vuoroin riemastuttaen mieltä.
Sillä intohimon ensimäiseltä asteelta, missä se melkein tyytyy vain omaan itseensä — niin uusi ja hedelmöittävä on se koko luonnolle — Aldous oli liukumaisillaan sen toiselle asteelle. Tässä Marcella nyt vihdoinkin istui hänen omassa talossaan, mutta hän ei silti näyttänyt tulleen lähemmäksi Aldousia, vaan ennemmin poistuneen hänestä kauemmaksi. Kovastipa tuo tyttö olikin arvostansa tarkka! Minnekkä oli nyt kadonnut tuo tyttömäinen, luottava avomielisyys, jolla hän oli Aldousia kohdellut tuolla ikimuistettavalla kävelyretkellä pappilan veräjän luona. Ennen aamiaista oli siitä näkynyt vilahdus, vain pieni jumalallinen vilahdus. Mitenkä saattaisi hän lähestyä valittuaan uudelleen!
Sillä välin oli keskustelu siirtynyt alalle, joka tällä hetkellä herätti kaikkien mielenkiintoa — huonoon vuodentuloon, tavarain poljettuihin hintoihin, maanviljelijäin siitä johtuvaan tukalaan asemaan ja kylissä vallitsevaan työttömyyteen.
"En totta tosiaan tiedä, mitä tänä talvena on tehtävä työttömille", sanoi lordi Maxwell. "Rahaa on kyllä helppo antaa. Isovanhempamme jakoivat kansalle hiiliä ja peitteitä, eivätkä sitten enää ajatelleet asiaa. Me emme niin vähällä pääse leikistä."