Tämä huomautus saattoi hetkeksi ylenkatseellisen ilmeen nuoren tytön kasvoille. Hän alkoi jutella innokkaasti ja asiantuntemuksella ja osoitti sitä tehdessään tarkkaan perehtyneensä sosialistien iskusanoihin ja — kuten muuan pöydässä istuva henkilö mielipahakseen huomasi — säilyttäneensä hyvässä muistissa eräästä äsken ilmestyneestä, Lontoossa paljon luetusta ja huomiota herättäneestä venturisti-kirjasta poimituita todisteita ja päätelmiä.
Lordi Maxwellin ystävällinen tarkkaavaisuus ja ne vastaväitteet, jotka hän tuontuostakin pujotteli Marcellan puhetulvaan, ärsyttivät tätä vain yhä enemmän. Hän kävi käsiksi historiaan, ahdisti maanomistajia, puhui työväenvakuutuksesta, maanvuokralaista, uudesta vaivaishoitolaista ja muista suurista kysymyksistä yhä jatkuvalla vilkkaudella ja lennokkaalla kaunopuheisuudella, kokonaan unohtaen — niin ainakin arveli pöydän päässä istuva, suuttumuksesta jäykistynyt emäntä — mitä soveliaisuus ja kainous vaatii nuorelta tytöltä vieraassa talossa, varsinkin jos tämä nuori tyttö osuu olemaan Dick Boycen tytär.
Silloin tällöin Aldous tokaisi väliin sanasen. Kannattamalla Marcellaa jossain määrässä hän koetti tyynnyttää häntä ja ohjata keskustelua toiselle tolalle. Mutta Marcella oli liian kiihtynyt antaakseen taltuttaa itseään, ja niin hän sai sanoa sanottavansa ja sanoikin sen perin jyrkässä muodossa.
"No niin", virkkoi lordi Maxwell viimein, "huomaanpa että olette samaa mieltä kuin muuan kunnon mies, jonka kirja eilen osui käteeni: 'Englannin maanomistajat ovat aina osoittaneet kehnoa ja alhaista halua hyötymään toisten kurjuudesta!' No niin, Aldous poikani, me olemme tuomitut, sinä ja minä — ei siinä mikään auta."
Mies, joka lähes neljänkymmenen vuoden aikana oli hallinnut koko lähiseutua, kohottaen sen älyllään ja kunnollaan ennen aavistamattomaan varallisuuteen, vilkaisi pojanpoikaansa kujeellisen näköisenä. Neiti Raeburn oli sanaton, lady Winterbournen kalvakoilla poskipäillä helotti kuumeentapainen puna, ja hän tuijotti hajamielisen näköisenä Marcellaan.
Sitten Marcella äkkiä vaikeni, katseli Aldousiin ja huomasi, millä kannalla asiat olivat.
"Tietysti pidätte minua hyvin naurettavana", sanoi hän melkein itkusilmin. "Ja naurettava minä kai olenkin. Olen niin häilyväinen mielipiteiltäni — vaikka olen itse niin harmissani siitä. Usein kun joku toiseen puolueeseen kuuluva puhuu kanssani, saa hän minut yhtä vakuutetuksi asiastaan kuin sosialistitkin. Lontoossa ystäväni väittivät, että olen aina samalla kannalla kuin viimeinen puhuja."
Hän kääntyi lordi Maxwellin puoleen melkein rukoileva sävy äänessä.
"Kun minä kotoani lähden kylään, kun minä näen minkälaisissa asunnoissa väki täällä elää, kun minä vaunuissani ajan ohi jonkun ryppyisen, likaisen ja uupuneen vaimon, joka sateessa tallustaa kotia työstään, kun minä ajattelen, ettei heillä ole minkäänlaisia oikeuksia vanhoiksi joutuessaan, ei mitään muuta odotettavana kuin armeliaisuutta, josta me — me, joilla on kaikkea, vaadimme heiltä kiitollisuutta, ja kun minä tiedän, että itsekukin heistä tekee yhdessä vuodessa enemmän hyödyllistä työtä kuin minä koko elinaikanani, silloin minä tunnen, että tavalla tai toisella nykyinen järjestelmä on väärä, nurinkurinen ja katala." Ääni kävi jälleen lujemmaksi ja joka sana lausuttiin intohimoisella painolla. "Ja ellen tee mitään ennen kuolemaani — en sitäkään vähää mitä minun kaltaiseni henkilö voi tehdä — saadakseni asiat muuttumaan, olisi parasta, etten olisi yhtään elänytkään."
Kaikki pöytävieraat säpsähtivät. Lordi Maxwell vilkaisi neiti Raeburniin, ja hänen suupielensä nytkähtivät nähdessään sisarensa ilmeisen kauhun. Kas vaan! tämäpä tuntuu olevan tarmokas nuori nainen. Mutta pystyykö Aldous pitämään puoliaan noita silmiä, tuota kiihkeyttä ja tuota personallisuutta vastaan?