Äkkiä lady Winterbournen syvä, soinnukas ääni katkaisi äänettömyyden.
"Minäpä en koskaan voisi lausua sanottavaani puoleksikaan niin hyvin kuin te, neiti Boyce; mutta minä olen yhtä mieltä kanssanne. Voinpa sanoa, että koko elinaikani olen tuntenut niinkuin tekin."
Nuori tyttö loi häneen kiitollisen katseen.
"Mutta", jatkoi lady Winterbourne, ja hänen traagillinen innostuksensa vaihtui jälleen tuohon hänelle ominaiseen päättämättömyyteen, "me olemme häilyväisiä, kuten sanoitte. Minäkin olin köyhä ennenkuin Edward peri arvonimen ja tilukset, eikä se ollut minulle mieluista — ei vähääkään. Minä en tahtoisi tyttäriäni köyhiin naimisiin enkä tiedä mitä tekisin, ellei minulla olisi kamarineitiä ja omia ajoneuvoja. Edwardille tämä kaikki on vieläkin suuriarvoisempaa. Hän sanoo, että minun on joko valittava asiain nykyinen tila tai tyydyttävä neljänsadan punnan vuotuisiin tuloihin, sillä enempää ei anneta — ei rikkaimmallekaan — yleisessä omaisuudenjaossa."
"Tarpeeksi teille asuaksenne jossakin noista pienistä asematien varrella olevista taloista", nauroi lordi Maxwell. "Luulenpa että varanne kumminkin sallisivat teidän pitää palvelustyttöä."
"Niin, te nauratte", huudahti lady Winterbourne harmistuneena, "niin miehet aina tekevät. Mutta minä vakuutan, että nauru on silloin meistä kaukana, kun huomaamme että sydän ja omatunto ovat siirtyneet vihollisen puolelle. Minä tahtoisin arvostella asioita samalta kannalta kuin muutkin säätyyni kuuluvat, mutta en voi. Ennen aikaan oli kaikki toisin. Kuulkaapa mitä teki isoäitini, joka oli tunnettu ystävälliseksi ja hyväntahtoiseksi naiseksi. Eräänä iltana hän ajoi kylämme läpi kotiinsa ja kohtasi miehen, päihtyneen työntekijän, joka ei nostanut lakkia hänelle. Hän pysäytti vaunut, käski palvelijansa ottamaan miehen kiinni ja viipymättä sitomaan hänet jalkapuuhun, joka siihen aikaan vielä oli kylätien kaunistuksena. Sitten hän ajoi kotiinsa, söi päivällistä ja luki iltarukouksensa varmaankin suuremmalla hartaudella kuin tavallisesti, koska oli täyttänyt velvollisuutensa. Mutta vaikkapa jalkapuurangaistus vielä olisikin voimassa" — hän asetti ohuen, timanttisormuksista säkenöivän kätensä lordi Maxwellin käsivarrelle — "emme kumminkaan voisi panna sitä täytäntöön. Meillä ei enää ole sitä tunnetta, että asemamme oikeuttaa meitä niin tekemään, — ainakin on minun laitani niin. Entisaikaan ylemmät luokat voimakkaalla kädellä tukahuttivat pienimmätkin kapinayritykset alaluokkien puolelta."
"Niinpä he vieläkin tekisivät", vastasi lordi Maxwell kuivasti, "jos vain väkivaltaisuuksiin ryhdytään. Kylläpä nähdään, miten kaikki nämä sosialistien teoriat pitävät paikkansa, jos omaisuudenjako kerran täydellä todella pannaan toimeen. Me — suurtilalliset ja kapitalistit — emme suinkaan tule olemaan tämän mullistuksen kiihkeimmät vastustajat, vaan nuo sadat ja tuhannet, joilla on jotakin kadotettavaa — pari puntaa tehdasyhtiössä, oma talo, muutama tynnyrinala säästörahoilla ostettua maata — nämä ihmiset ne, pelkään minä, tulevat kukistamaan neiti Boycen ystävät, vieläpä, jos niin tarvitaan, veriin asti puolustamaan omaisuuttaan."
"Olette kenties oikeassa!" huudahti Marcella, uudelleen punastuen. "En voi ymmärtää, mitenkä me sosialistit voimme käytännössä toteuttaa aatteemme. Mutta eihän kellään ole syytä iloita siitä. Eihän kukaan voi toivoa, että asiain nykyinen tila jatkuu yhä edelleen. Voi sitä surkeutta mitä Lontoossa usein näkee! Entä täällä maalla sitten: kurjat hökkelit, alhaiset palkat, lisäksi tuo maanomistajain naurettava metsästysinto ja päälle päätteeksi salametsästys — —"
Neiti Raeburn siirsi kolistellen tuolinsa pöydästä. Mutta hänen veljensä kuori levollisesti päärynää eikä kukaan muukaan liikahtanut. — Kuinka sallii hän tuollaista keskustelua jatkettavan? Sehän on peräti sopimatonta. Lordi Maxwell vain nauroi.
"Rakas neiti", virkkoi hän hilpeästi. "Tahdotteko tehdä sala-ampujankin sankariksi. Siinä tapauksessa varustautukaa pettymyksiä vastaanottamaan! Kuuleppas, Aldous, mitä juttuja Westall aamulla kertoi minulle. Kotimatkalla, pysähtyessäni hetkiseksi Corbettin arentitalolla, tapasin Westallin, joka oli metsälle lähdössä. Hän sanoo, että Tudley Endin seuduilla vilisee liuta salametsästäjiä, jotka eivät suo hänelle eikä hänen apulaisilleen hengen rauhaa; hän arvelee heidän tulevan omalla hevosellaan Oxfordista yöllä tai varhain aamulla, — veliä lurjuksia kaikki — mahdotonta päästä heidän jäljilleen. Mutta hän luulee pian saavansa käsiinsä heidän rikostoverinsa näillä seuduin — se kuuluu olevan joku Mellorin mies — Hurd nimeltään — meidän työmiehiä hän ei liene."