"Hurd!" huudahti Marcella pelästyneenä. "Ei toki, sehän on mahdotonta."
Lordi Maxwell silmäili häntä ällistyneenä.
"Tunnetteko hänet? Pelkäänpä että isänne metsästysalue ei saa salametsästäjiltä rauhaa."
"Siitä syystä että he ovat niin nälkääntyneitä ja kurjia", sanoi Marcella ponnistellen urhoollisesti pysyäkseen tyynenä, vaikka tämä keskustelu saattoi hänen tunteensa kuohumistilaan. "Mitä Hurdiin tulee, en usko siitä sanaakaan! Mutta jos siinä sittenkin olisi perää — voi! he ovat olleet niin hirveässä ahdingossa — he olivat työttömiä melkein koko viime talven; he ovat työttömiä nytkin. Ei heitä voi soimata! Kerroinhan minä teille heistä?" hän kääntyi äkkiä Aldousin puoleen. "Ajattelin juuri tänään kysyä, voisitteko tehdä mitään heidän hyväkseen?" Kadonneet olivat nyt profeetallinen ryhti ja eleet. Hän oli itkemäisillään, ja äänessä kajahti vain pelkkää naisellista avuttomuutta.
Aldous kumartui hänen puoleensa.
Neiti Raeburn vilkaisi veljenpoikaan ja älysi nyt selittämättömäksi kauhukseen, mitä merkitsi loiste tämän silmissä ja tuo tavaton puna hänen muuten kalpeilla kasvoillaan.
"Vieläkö hän on työn puutteessa?" lausui Aldous. "Ja te olette senvuoksi niin pahoilla mielin? Älkää olko huolissanne, kyllä me hänelle työtä hankimme. Olen juuri suunnitellut puiston pohjoisosan laajentamista. Siihen työhön hän varmaankin soveltuu. Antakaa vain minulle täydellinen nimi ja osoite."
"Ja varokoon hän Westallia", sanoi lordi Maxwell ystävällisesti. "Antakaa hänelle viittaus, neiti Boyce, ja ollut on mennyttä. Ei mikään minua niin kiusaa kuin tuo alituinen kahakka salametsästäjien kanssa. Sen tietävät kaikki metsänvartiat."
"Ja jos perhe on tosi puutteessa", sanoi neiti Raeburn kylmästi, "on kyllä olemassa ihmisiä, jotka pelastavat meidät kurjuudesta. Ei miehen ole pakko varastaa."
"Niinpä kyllä, armeliaisuutta!" huudahti Marcella huuliaan nyrpistäen.