Kaunis veli oli ihan varmaan rakastunut Marcellaan, toinen kaiketikin. Marcella ei ollut rakastunut kumpaankaan, vaikka olikin kiintynyt kaikkiin kolmeen. Kivulloista veljestä kohtaan hän siihen aikaan tunsi ihailua, jopa syvää kunnioitustakin, hän kun teki Marcellaan pysyvän vaikutuksen eräänä hänen elämänsä kriitillisenä hetkenä.
"Autuaat ovat köyhät." "Voi teitä, te rikkaat!" — Siinä ainoat pääkappaleet tuon sairaan miehen tunnustuksessa, mutta niistä hän piti lujasti kiinni ja niiden nojalla hän toimi sellaisella vakaumuksella, jota nykyaikainen uskonto harvoin luo näkyviin. Hänen kehotuksestansa Marcella rupesi erään hänen naisystävänsä johdolla keräilemään apurahoja Lontoon itäosissa ja puuhailemaan, yli voimainsakin, eräässä Venturisti-yhdistyksen alkuunpanemassa yhteistoiminnassa naisräätälien yhdistyksen perustamiseksi, ja hänen mieliksensä Marcella luki kirjoituksia ja sinikirjoja ylikansoituksesta ja työväen liiallisesta rasituksesta. Kaikki tuo oli sangen liikuttavaa ja sangen draamallista niinkuin se veljesten vakaumuskin Marcellasta — josta tyttö kyllä tiesi — että hän on vastedes astuva huomattavalle sijalle tässä liikkeessä ja saava työllään ja kokemuksillaan suuria aikaan.
Sanoma siitä, että herra Boyce oli perinyt Mellorin, tuli aivan odottamatta ja vaikutti eri lailla tämän pienen toveripiirin jäseniin. Marcellassa se herätti henkiin pyyteitä, vaistoja ja kauneusaistin lennähtelyjä, jotka kyllä olivat outoja hänen kumppaneilleen, mutta kokonaan hänen synnynnäisen luonteensa mukaisia. Vanhempi veli, Anthony Craven, aina surumielinen ja epäluuloinen, arvasi heti kohta hänen ajatuksensa.
"Mahtaa teistä tuntua hauskalta jättää tämä vapaa taiteilijaelämä", sanoi hän eräänä päivänä Marcellalle ivallisesti, tavattuaan hänet katselemassa valokuvia Mellor Parkista. "Ja kylläpä näkyy vaikuttavankin nopeasti!"
"Mikä niin?" kysäisi Marcella kiivaasti.
"Omistamisen myrkky. Ja miten surkeasti kaikki päättyi! Viikko sitten te olitte vielä meikäläisiä, mutta kauankohan kestänee, ennenkuin jo pidätte meitä 'poloisina intoilijoina' ja häpeätte, että olette meitä ensinkään tuntenut."
"Toisin sanoen minä olen teidän mielestänne halpa teeskentelijä vain!" huudahti Marcella. "Luuletteko te, että vaikka minua huvittaa se — se, mikä kaunista on, ja vanhat sukulaisuussuhteet, että minä luovun kaikista vakaumuksistani? Eikö minulla ole oleva köyhiä Mellorissa? Eikö minulla ole siellä mitään tehtävää? Tuo on epäystävällistä — kohtuutonta. Kaikkinainen uudistustyö raukeaa mitättömiin keskinäisen epäluulon kautta."
Anthony Craven loi häneen kylmän, myhäilevän katseen tummista, syvälle painuneista silmistään. Marcella kääntyi hänestä närkästyneenä pois.
Sisarusten hyvästellessä häntä asemalla hän pyysi heitä joskus kirjoittamaan.
"Ei maar!" sanoi Louis, kaunis nuorempi veli. "Jos joskus meitä kaivannette, niin saatavissa ollaan. Jos kirjoitatte, niin vastataan. Mutta toistaiseksi teillä tulee olemaan muutakin ajattelemista. Voikaa hyvin."