Ja myhäillen hän puristi Marcellan kättä.
Poika parka oli lujalla kädellä maahan lyönyt kaikki unelmansa ja tulevaisuudentoiveet samassa kun Marcellan suuri uutinen oli saapunut. Marcellakin huomasi heidän kaikkien hylkäävän hänet. Louis ja Edith puhuivat hänelle kyllä lämpimästi ja kaipauksella, mutta mitä Anthonyyn tulee, niin siitä silmänräpäyksestä kun tämä oli nähnyt kamarineidin, joka oli Mellorista lähetetty Marcellan saattajaksi, ja huomannut nuorella ladyllä ensi luokan piletin, siitä silmänräpäyksestä Marcella tiesi tarkoin Anthonyn pitävän häntä vihollisenaan.
"Saavatpa nähdä — kyllä minä sen heille näytän!" virkkoi Marcella itsekseen harmissaan junan lähtiessä kiidättämään häntä pois. Ja toverien puolustamaton vääryys se teki sen, että hän pysyi jäykkänä ja ääneti hamaan siihen asti, kun Mellorin laajat niittymaat ja vanhuuttaan mustuneet seinät siinnähtivät silmään. Silloin hänet valtasi lapsellinen, intoisa ilo.
* * * * *
Sellaisia kohtia, sellaisia muistoja ihmisistä, asioista, tapauksista liikehti Marcellan uinailuissa tuossa avonaisen ikkunan ääressä. Yksi seikka tässä kumminkin on jäänyt epäselväksi, nimittäin hänen ilmeinen tyytymättömyytensä, jota hän tunsi entisiä aikoja muistellessaan. Miksikä tämä mielenapeus? Hänen lapsuutensa oli kyllä ollut ilotonta, lemmetöntä, mutta ei se missään tapauksessa ollut pahempi kuin monen muunkaan köyhtyneiden vanhempain lapsen. Olihan siinä sentään ollut valoisiakin kohtia, ja eikö tuo intoisa mielenkiintymys Solesbyssä ja Lontoon elämän uutuus ja viehätys jaksaneet luoda äskeiseen katsaukseen suloa ja valoa?
Lukija lienee jo huomannut, ettei näissä lyhyissä piirteissä Marcellan koulupäivistä ole puhuttu mitään hänen lupa-ajoistaan. Kertomus on laiminlyönyt sen siitä syystä, että se on vain seurannut tytön oman ajatuksen äkkinäisiä, puoleksi itsetietoisia aukkoja ja puikahteluja. Eihän Marcella itsekään lainkaan muistellut näitä lupa-aikoja ja hän koetti, mikäli suinkin, karttaa kaikkia niihin kuuluvia yksityiskohtia. Mutta niissäpä todella olikin jotain, jonka vuoksi hän niin levottoman kiihkeästi tahtoi päästä niistä, käydessään muistelemaan menneitä aikojansa tuossa akkunan ääressä, ja niihin hän juuri palasi epävarmalla, mutta hellittämättömällä tietoisuudella, sittenkuin toimivan elämän muistelmat toisiaan ajettuaan olivat vihdoin hälvenneet.
* * * * *
Aamiaiselle arvatenkin soitettiin parhaillaan. Vanhanaikuinen, arvokas kellonääni se oli niin uutta ja mieluisaa Marcellan kuulla. Muistojensa maailmoista kutsuttuna takaisin Mellor Parkiin ja sen oloihin hän astui ajatuksissaan alas Jaakko I:n aikuisia kauniita portaita, viivähdellen hiukan niiden matalilla astuimilla. Saattaneeko hän milloinkaan unohtaa noita lupa-aikoja? Eiköhän vain lähtenekin jatkamaan niitä, muodostamaan toista nidosta niistä?
Mutta lähdemmepä astumaan alas portaita mekin.