"Tulettehan meitä uudelleen tervehtimään", sanoi hän hymyillen; "tosin olemme vanhoja, ajastamme jäljessä eläviä torylaisia, mutta emme sentään ole niin huonoja kuin miltä näytämme."
Mutta leikkiä laskiessaan hän tarkkasi syrjästä Marcellaa läpitunkevalla katseella. Kiihtynyt ja hämillään! Joko se tosiaankin oli tehty, vai aikoiko Aldous kotimatkalla ratkaista asian? Kummankin käytöksestä päättäen oli asia kehittymässä aika vauhtia. No niin, ei tässä ollut muuta neuvoa kuin toivoa parasta.
Kun he kulkivat hallin läpi, pysähtyi Marcella, käsi lordi Maxwellin käsivarrella.
"Tahtoisin kiittää teitä Hurdin puolesta", sanoi hän ujosti. "On erinomaisen ystävällisesti tehty, jos hankitte hänelle työtä."
Lordi Maxwell näytti tyytyväiseltä; Marcellan kauniit silmät ja somasti kaartuvat huulet lisäsivät hänen sanoihinsa viehätystä, jota ei ruma nainen koskaan olisi voinut herättää.
"Älkää minua kiittäkö", sanoi hän iloisesti, "kiittäkää Aldousia! Hän se kaikki nuo asiat hoitaa. Ja jos hyväntekeväisyyspuuhissanne tarvitsette apua, jota voimme teille antaa, niin kääntykää vain huoleti puoleemme. Vanhan toverini pojantytär löytää aina ystäviä tässä talossa."
Kovinpa olisi lordi Maxwell ällistynyt kuusi viikkoa takaperin, jos olisi kuullut nämä sanat suustansa. Nyt hän talutti neiti Boycen kohteliaasti portaille ja jätettyään hänet Aldousin huostaan hän jäi ovelle seisomaan ja katsomaan poismenijöitä niin silminnähtävällä mielenliikutuksella, että se ei jäänyt huomaamatta vanhalta luotettavalta hovimestariltakaan, joka ovea piteli avoinna. Mitä aikonee Aldous tehdä? Vieneekö hän vaimonsa maatilan vastakkaisella puolella olevaan Maxwellin suvun leskenasuntoon, vai tyytynevätkö nuorikot jäämään vanhaan linnaan iäkkäiden sukulaistensa kanssa? Ja minkälaisiksi mahtanevat välit muodostua tämän tyttösen ja sisaren välillä. Omasta puolestaan hän, ollen luonteeltaan optimistinen, jo siitä illasta alkaen kun Aldous oli hänelle uskonut rakkautensa Marcellaan, oli asiaa alkanut arvostella vähemmän synkältä kannalta. Häntä miellytti nähdä älykästä ja lujaluontoista nuorta tyttöä, joka uskalsi muodostaa itselleen omia mielipiteitä. Monta vertaa parempi se toki oli kuin nollamaisuus. Tyttö oli nykyjään yltiöpäinen, kypsymätön ja kenties turhamainenkin. Mutta siitä hän oli asettuva aikaa myöten — hänen asemansa Aldousin vaimona oli auttava hänet järkiin. Aldous oli lujaluontoinen mies — lordi Maxwell epäili, ettei tällä nuorella neitosella ollut aavistustakaan siitä, kuinka lujaluontoinen hän todella oli. Kyllä Maxwellin perhe hänestä kalua saa, kun hän kerran joutuu heidän pariinsa, ja vanhan sukukartanon kaunistus hänestä tottakin tulee.
Ainoa todellinen este oli nyt ja oli aina olevakin hänen isänsä ja se häpeä, jolla hän oli tahrannut tuon ennen niin arvossa pidetyn nimen. Mutta lordi Maxwell, joka luotti valtaansa joka alalla, ei paljonkaan epäillyt, ettei hän Aldousin kanssa kykenisi pysyttelemään loitolla sellaista hylkiötä kuin Richard Boyce oli. Kurjalta ja sairaalta ruumiin ja sielun puolesta oli mies parka näyttänyt, kun hän ja Winterbourne olivat kohdanneet hänet.
Maxwell Courtin valkohapsinen omistaja palasi hitaasti takaisin kirjastoon kädet taskuissa ja pää kumarassa. Pöydällä lepäsi joukko tärkeitä kirjeitä, jotka kaikki koskettivat keväällä tapahtuvaa valtiollista käännekohtaa, minkä kautta valta oli joutuva lordi Maxwellin ja hänen hengenheimolaistensa käsiin. Mutta häntä ei nyt haluttanut niihin puuttua. Hän kävi kahdeksattakymmentä, mutta hänen vanha verensä vielä lämpeni, hänen ajatellessaan molempia nuoria, jotka nyt vaelsivat auringonvalaiseman pyökkimetsän halki. Kuinka myöhään Aldous saavutti tämän kokemuksen! Isoisä olisi jo kahdenkymmenen korvissa voinut olla hänelle oppaana.
Sillä välin Aldous ja Marcella astuivat kukkulaa alas. Toisella puolella heitä kiemurteli maantie, toisella puolella tuo uhkea pyökkimetsikkö vähitellen aleni laaksoa kohti. He kulkivat metsätietä aivan kahden. Kamarineiti seurasi hienotunteisesti vähän matkan päässä maantiellä.