He juttelivat hetken aikaa Hallinista ja Cambridgen ylioppilasajoista. Sitten Marcella, yhä hiukan hermostuneena, astui kirjahyllyn luo ja alkoi silmäillä kirjoja. Hänen silmänsä osui ensiksi siihen suureen kokoelmaan kansallistaloudellisia teoksia, joita Aldous aikojen kuluessa oli koonnut itselleen.
Täällä häntä odotti uusi yllätys. Aldous ei ollut milloinkaan viitannut siihen, että hänellä oli erikoistietoja niissä aineissa, joista Marcella niin usein oli väitellyt hänen kanssaan. Hän oli vain vaatimattomasti ja empien lausunut ajatuksensa, olipa toisinaan myöntänyt Marcellan käsityksen oikeaksi. Ja tässä hän nyt näkee sellaisen kirjaston, joka on ainoastaan tutkijalla. Täällä olivat kaikki kirjat, jotka hän oli lukenut tai joista hän oli kuullut väitettävän ja lisäksi joukko muitakin. Selaillessaan muutamia teoksia hämmästyi hän vielä enemmän nähdessään niissä ahkeran käyttämisen merkkejä, muistiinpanoja ja lukumerkkejä vilisi yhtenään. Näin ei hän ollut koskaan oppinut lukemaan. Ensimäisen kerran hän nyt näki, miten tunnollisesti ja innolla on luettava. Hänen mieleensä muistui, mitenkä hän oli läksyttänyt lordi Maxwellia aamiaispöydässä. Tämä otti epäilemättä osaa pojanpoikansa harrastuksiin. Häpeän puna leimahti hänen poskilleen, sillä nyt hän oli mielestään joutunut naurunalaiseksi.
"Ettepä koskaan ole minulle puhunut siitä, että olette erikoisesti huvitettu tällaisesta lukemisesta", sanoi hän äkkiä harmistuneena — hän oli juuri asettanut paikoilleen muutaman venturisti-kirjasen. "Varmaankin arvelitte aamiaispöydässä että laskettelin tyhmyyksiä pitkin matkaa."
"Kuinka! — minä olen aina iloinnut siitä, että te olette näistä asioista huvitettu ja harrastatte niitä. Harva nainen sitä tekee!" vastasi Aldous yksinkertaisesti. "Tunnetteko näitä lentokirjoja? Niitä on painettu ainoastaan vähäinen määrä ja ne ovat hyvin harvinaisia."
Hän otti hyllyltä kirjan ja antoi sen Marcellan nähtäväksi niinkuin toverilleen ja vertaiselleen — niinkuin hän olisi antanut sen Edward Hallinille. Mutta jotain oli Marcellassa epävireessä — lieneekö ollut omatunto vai itserakkaus — ja hän tunsi, että hänen sankarimaisuutensa hupeni perin vähiin. Hän vastasi hajamielisesti, ja Aldousin asettaessa kirjaa paikoilleen hän sanoi, että hänen täytyi lähteä, ja pyysi herra Raeburnia hyväntahtoisesti kutsumaan kamarineitiä, jonka seurassa hänen oli määrä palata kotiin.
"Soitan heti paikalla", sanoi Aldous. "Mutta sallittehan minun saattaa teitä kotiin?" Sitten hän lisäsi nopeasti: "Minulla on muutamia asioita toimitettavana siellä päin."
Marcella suostui, ulkonaisesti tosin hiukan jäykästi, mutta sisällisestä liikutuksesta vavahtaen. Herra Raeburnin sanat ja käytös tuntuivat haihduttavan kaiken epäilyksen siitä, mikä oli tuleva.
Aldous soitti palvelijaansa ja antoi hänelle määräyksiä Marcellan kamarityttöön nähden. Sitten he menivät alakertaan jäähyväisiä heittämään.
Neiti Raeburn jätti vieraalleen hyvästi arvokkaalla katsannolla ja ryhdillä, jota hänen toisinaan onnistui saavuttaa ja joka ei tälle pienelle olennolle huonosti soveltunut. Lady Winterbourne piteli nuoren tytön kättä omassaan, tuijotti häneen mustilla silmillään, niin että Marcella kävi levottomaksi, ja muistutti häntä käymään Winterbourn Parkissa ensi tiistaina.
Sitten lordi Maxwell vanhanaikaisella kohteliaisuudella tarjosi Marcellalle käsivartensa saattaakseen hänet hallin läpi.