Marcella seurasi häntä punoittavin poskin, ja heti sen jälkeen he seisoivat Aldousin äidin kuvan ääressä. Hän kertoi vanhemmistaan, tyynesti ja yksinkertaisesti, mutta Marcella tunsi sisimmässään, että rakkaimpia muistojaan Aldousin tapainen mies uskoo ainoastaan sille, joka on herättänyt hänessä erikoista harrasta myötätuntoa. Ja hänen puhuessaan Marcella tunsi äkillistä vetovoimaa häntä kohti. Kuinka hän on hyvä — kuinka hellä ulkonaisesta jäykkyydestään huolimatta! Nuori tyttö saattoi huoleti uskoa tulevaisuutensa hänen käsiinsä.
Ja Marcella kävi hetki hetkeltä ystävällisemmäksi, hänen katseensa lempeämmäksi, ja Aldous tunsi vajoavansa yhä syvemmälle ilon virtaan. Hän oli kuin lumouksen vallassa, Marcella liikkui hänen vieressään hoikkana, nuorena, lämpimänä, ja Aldous luonnollisesti tulkitsi hänen muuttuneen käytöksensä toisin kuin mitä se itse asiassa oli. Aldousin laatuinen mies ei kaipaa mitään lähestymistä naisen puolelta; — nainen, jota hän rakastaa, ei sitä koskaan tekisikään, — mutta hänen itseluottonsa on kumminkin siksi luja, ettei hän epäile voivansa voittaa tyttönsä vastarakkautta.
"Entä kuka tämä?" kysäisi Marcella, astuen rauhattomana kirjoituspöydän ääreen ja ottaen käteensä Edward Hallinin valokuvan.
"Se on paras ystäväni. Mutta te arvatenkin tunnette hänet nimeltä. Herra Hallin — Edward Hallin."
Marcella aivan typertyi hämmästyksestä.
"Mitä! Herra Hallinko? Sama Edward Hallinko, joka viime kuussa johti lakkoa Nottinghamissa — joka niin usein pitää esitelmiä East-endissa ja Pohjois-Englannissa?"
"Sama mies. Me olemme vanhat ylioppilastoverit. Olen hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa, ja kesken monia kiireitään hän muistaa kuitenkin vielä vanhoja ystäviään. Kas tässä" — hän avasi kirjoitussalkkunsa ja osoitti myhäillen — useita tiheään kirjoitettuja arkkeja sen sisältä — "tässä on kirjeeni hänelle. Tällaisia kirjeitä kirjoitan usein kahdesti viikossa hänelle, samoin hän minulle. Monessa asiassa olemme kyllä eri mieltä, mutta se ei haittaa ystävyyttämme."
"Mistä te sitten kirjoitatte?" ihmetteli Marcella. "Luulin ettei kukaan enää kirjoita kirjeitä, vain kirjelippuja. Jutteletteko kirjoista vai ihmisistä?"
"Aina miten sattuu." — Milloin, oi! suopeat jumalat, olisi hänen lupa kertoa mitä kaikkea hän oli Marcellasta kertonut näissä papereissa. — "Mutta hän koskettelee kirjeissään pääasiallisesti yhteiskunnallisia kysymyksiä. Kuten luultavasti olette kuullutkin, puuhailee hän nykyään henkensä takaa muutamia kokeita ja parannuksia, joissa hän välistä pyytää minun apuani."
Marcellan silmät suurenivat. Tämä oli hänelle aivan uutta. Hän koetti muistutella mieleensä, mitä oli kuullut puhuttavan nuoren Hallinin suhteesta työväenkysymykseen, hänen personallisesta vaikutusvallastaan ja lumousvoimastaan, hänen suurista puhujalahjoistaan. Hän muisti, että hänen sosialistiystävänsä olivat tunnustaneet Hallinin mahdin, mutta pitäneet sitä vaarallisena liikkeelleen. Hän harrasti sellaisia hullutuksia kuin kompromissia — eikä myöntänyt yksityisomaisuuden säilyttämistä epäoikeutetuksi, vaikka taas toiselta puolen oli hyvin jyrkkä mitä tuli yhteiseen toimintaan ja yhteiseen tilinalaisuuteen. Hänen puolueensa kiihkeimmät miehet eivät tahtoneet tietää hänestä mitään johtajana, mutta he eivät voineet kieltää, että hänellä ihmisenä oli harvinainen viehätysvoima, joka juuri olikin venturistien salaisen pelon syynä. Mutta tavalliset ihmiset pitivät häntä kovanakin sosialistina. Marcella muisti isänsä sanoneen häntä "anarkistiksi", luettuaan lehdissä minkälaisia ehtoja hän oli hankkinut lakkolaisille Nottinghamissa. Kovinpa hän nyt ällistyi kuullessaan, että herra Raeburn ja Hallin olivat ystävyksiä.