Kumpikin oli hetken vaiti.
"Ei!" huudahti Marcella hypähtäen pystyyn. "Ei nyt muistella sitä. — Palatkaamme taulujen luo. Luuletteko että Titian maksoi apulaisilleen nälkäpalkkoja ja rikastui heidän työstään. Arvatenkin. Mutta siitä huolimatta tämä Magdalena tässä ori aikojen halki oleva ihmiskunnan ihastuksena."
He kulkivat yhdessä taulukokoelman läpi. Marcella näytti vapautuneen raskaasta painosta, uteliaana, ihastuneena ja hienolla ymmärtämyksellä hän tarkasteli nyt tauluja. Sitten he joutuivat yläkäytävään, jossa niinikään riippui tauluja, enimmäkseen muotokuvia Maxwellin suvun jäsenistä aina Tudorien ajalta asti — komea sarja loistavapukuisia ja jalokivistä hohtavia miehiä ja naisia. Näillä tauluilla ei ollut kovinkaan suurta taiteellista arvoa, ja niitä maalattaessa oli suurempaa huolta pantu pukuihin kuin henkilön luonteen esittämiseen.
Marcellan katse kiiti kuvasta toiseen, hohtokivien koristamiin kauloihin, jäykkiin, kirjailtuihin Tudorien-aikuisiin hameisiin, seitsemännentoista vuosisadan kaunotarten pitkiin kiharoihin ja kiiltäviin atlaspukuihin. Äkkiä iski hänelle mieleen:
"Minusta tulee heidän jälkeläisensä. Tämä on jo tavallaan minulle kuuluvaa. Jos minua vain haluttaa, olen muutamain kuukausien kuluttua tämän linnan haltiatar — ainakin sen tuleva valtiatar."
Veri alkoi kuumeta hänen suonissaan, tuntui kuin olisivat ajatukset äkkiä menneet sekaisin. Uusia tulevaisuudenkuvia kiiti pyörteenä kohisten hänen sielussaan. Hän näki itsensä nuoren päärin puolisona — kävihän lordi Maxwell jo kahdeksattakymmentä — hänen omalla valkealla kaulallaan kimalteli jalokiviä — vanhan aatelissuvun historiallisia jalokiviä — hänen tahtonsa oli tämän upean linnan ja koko sen ympäristön laki. Minkälainen valta! — minkälainen asema! — minkälainen romaani! — Hän, tuo rutiköyhä Marcella, sosialisti, kansan ystävä! Miten monta uutta sosialistista yritystä hän silloin puuhaakaan! Neiti Raeburn ei kykene häntä estämään. Hän kuvaili tyytyväisenä mielessään vanhan neidin kauhistusta. Se seikka vain häntä kiusasi, että hänen unelmiaan alinomaa haittasi hurja riemu, joka oli panna hänen jalkansa tanssimaan — riemu, jonka aiheena olivat silkkipuvut ja hohtokivet ja ajatus, että hänestä on tuleva nuori, ihailtu kaunotar, joka pitää loistavaa hovia. Jos hän suostuisi tällaiseen avioliittoon, niin tapahtuisi se yleisen hyvän vuoksi. Hänen ystävillään ei olisi oikeutta soimata häntä.
Sitten hän vilkaisi vieressänsä seisovaan pitkään, rauhallisen näköiseen mieheen. Mies, josta hän nyt jo saattoi olla ylpeä ja jota hän aikaa voittaen oli oppiva rakastamaan.
"Hän on aina oleva ystäväni", ajatteli hän. "Minä voin ohjata häntä. Hän on hyvin älykäs, senhän näkee, ja tietoja on hänellä myöskin. Mutta hän ihailee minua. Hänen asemansa rajoittaa hänen katsantokantaansa, mutta minä autan häntä vapautumaan siitä. Me olemme uranaukaisijoita monelle."
Herra Raeburn pysähtyi äkkiä.
"Tahdotteko tulla katsomaan tätä huonetta?" sanoi hän epäröivällä äänellä. "Se on minun työhuoneeni. Siellä on pari muotokuvaa, jotka haluaisin näyttää teille."