"Mitä — taaskin sulat!" sanoi Aldous nauraen. "Mutta miettikääpäs hiukan, neiti Boyce. Itsehän myönnätte, ettei sosialismin herruus voi huomenna alkaa. Murrosaika astuu väliin, ja luonnollisesti on nykyisten omistajain velvollisuus pitää huolta vanhoista historiallisista linnoistaan ja muistomerkeistään kunnes valtio ottaa ne haltuunsa. Muutenhan valtio joutuisi tässä kärsimään."
Marcella ei enää voinut pysyä välinpitämättömänä, herra Raeburnin käytöksessä oli jotain mukaansatempaavaa. Tosin siitä pisti näkyviin miehen itsetietoisuus, joka tunsi olevansa vanhempi ja tietoihin nähden kypsyneempi kuin hän ja joka tuontuostakin teki pientä pilaa hänen maailmanparantamisunelmistaan. Mutta ei edes Marcellan ärtyinen ylpeys voinut siitä loukkaantua. Sillä hän tunsi, että sitä aatteellista erimielisyyttä, joka heidät pohjalta erotti, lievensi Aldousin puolelta myötätunto, niin lämmin ja lempeä, että se Marcellaa liikutti. Ja nyt, kun he olivat kahdenkesken, kykeni hän tunteitansa ilmaisemaan. Toisten seurassa ollessa oli hän Marcellasta tuntunut, kuten monta kertaa ennenkin, ujolta, epäröivältä ja saamattomalta. Mutta niin pian kuin hänen ei tarvinnut pelätä arvostelua, kävi hänen käytöksensä luontevammaksi ja varmemmaksi.
Marcella pani leukansa käden nojaan ja tuumi kotvasen.
"Luuletteko että voisitte tyytyä kohtaloonne, jos eläisitte niin kauan, että näkisitte valtion korjaavan huostaansa omaisuutenne. Vai katsotteko sitä vääryydeksi ja rupeatteko kapinoimaan?"
Mustista silmistä pilkisti viehättävä kujeellisuus. Hän alkoi vähitellen vapautua siitä painostuksen tilasta, mihin keskustelu lordi Maxwellin kanssa oli hänet saattanut.
"Kaikki on, nähkääs, siinä, millä tavalla te ja teidän hengenheimolaisenne panette toimeen koko mullistuksen. Voitte joko saada minusta puoluelaisen — tai karkoittaa minut pois väkivallalla."
"Ei, ei!" sanoi Marcella nopeasti, "ei mitään väkivaltaa käytetä. Tulonne vain vähennetään. Ilman johtajia emme tietenkään tule toimeen — suurmiehistä emme tahdo luopua — ei maanviljelyksen eikä teollisuuden alalla. Teillä on vain liian suuret palkat. Teidän täytyy tyytyä vähempään."
"Älkää vain tätä toimitusta liian pitkään venytelkö", vastasi Aldous nauraen, "sillä siinä tapauksessa käy se perin tuskalliseksi. Ihmisillä, jotka ovat tuomitut elämään suurilla tiluksillaan, ennenkuin valtio ne korjaa, tulee olemaan jotenkin kova aika."
"No niin, se onkin silloin teidän ensimäinen kova aikanne. Ajatelkaapa työmiestä, jolla on viisi lasta koulu-iässä ja kaksitoista shillingiä viikossa — ajatelkaapa noita poloisia Lontoon naisia, jotka ovat nälkäjärjestelmän uhreja."
"Niin, se on kyllä surkeata", sanoi Aldous muuttuneella äänellä.