Kumminkin koski häneen melkein tuskaisesti tuo peittelemätön ilo Aldousin tyvenessä äänessä, kun hän kuvaili, minkälainen oli ollut hänen ensimäinen vaikutuksensa Marcellasta, kuinka kummissaan hän oli ollut löytäessään hänessä ihanteita, kapinallisia ajatuksia ja hehkuvia tunteita, joita hän ei koskaan ennen ollut tavannut seurapiirinsä naisissa. Siitä tietysti ei mitään mainittu, että Marcellan mielipiteet usein olivat herättäneet hänessä vaivoin salattua hilpeyttä tai joskus harmittaneetkin häntä; kenties se tällä hetkellä oli häneltä unohtunutkin. Nyt hän vain puhui heidän yhteisistä harrastuksistaan, ihastuksestaan, ilostaan — ja pitkällisestä henkisestä janostaan, joka nyt viimeinkin saisi tyydytystä Marcellan tuoreen tunne-elämän lähdevesissä. Ensin hän oli mieltynyt Marcellaan omintakeisuuteen ja avomielisyyteen — siihen, mitä hän oli sanonut — —
"Mutta nyt minä sinua rakastan, koska olet Marcella!" hän äkkiä kiihkeästi huudahti: "Oo, voin sitä tuskin vieläkään käsittää, se on liian ihana uni! Aseta kätesi minun käteeni ja lausu vielä kerran, että se todellakin on totta, että me kaksi kuulumme yhteen — että sinä aina olet minun sivullani — elähyttämässä — auttamassa — —."
Ja antaessaan hänelle kätensä oli Marcellan suotava myös suudelma, jonka Aldous nyt puhtaan lempensä ensi kuohussa häneltä anasti. Marcellan punastumista ja arkaa peräytymistä hän piti aivan luonnollisena, tyttömäisenä kainoutena.
He juttelivat edelleen, ja niin Aldous pala palalta avasi Marcellalle sydämensä ja uskoi hänelle tulevaisuudentuumansa, joita Marcella ylpeänä hänen luottamuksestaan kuunteli. Vasta nyt hän ymmärsi — vaikkakin vain pintapuolisesti — sitä sielunelämää, jonka Aldous niin taitavasti osasi kätkeä tyveneen ja vaatimattomaan esiintymiseensä. Hän puheli ylioppilasvuosistaan, ystävästään ja palavasta toiveestaan voida tulevaisuudessa, maanomistajan vallitsevaan asemaan jouduttuaan, vaikuttaa uusien, parempien yhteiskunta-olojen hyväksi, joiden lähestymistä hän piti varmana, samoin kuin Hallinkin, jos kohta hän käsitti, että tämä mullistus oli tapahtuva vähitellen, askel askeleelta. Uuden suunnan toteuttamista odottivat arvaamattomat vaikeudet, hän älysi sen selvemmin, levottomampana kuin Hallin. Hän luotti kumminkin siihen, että hän, panemalla toimeen muutamia laajalle-ulottuvia parannuksia isoisänsä suurella maatilalla ja toiminnallaan parlamentissa aatetoverien avulla, voisi tehokkaastikin edistää asiaa. Marcella oli epäilemättä useasti ajatellut, että hän oli välinpitämätön, harrastukseton hänelle uskottua maatilaa kohtaan. Mutta välinpitämätön hän ei ollut — joutui vain joskus ikäänkuin lamaan, kun tuntui käyvän ylen vaikeaksi keksiä missä totuus oli löydettävissä.
Myös Marcella selitti kantansa perin avomielisesti ja peittelemättä. Hän ei tahtonut omalletunnolleen mitään salattavaa.
"Sanotaan tietysti", puhkesi hän äkkiä sanomaan, "että minä menen naimisiin kanssasi rikkautesi ja asemasi takia. Ja tavallaan minä sen teenkin. Ei! älä minua keskeytä! Minä en menisi kanssasi naimisiin ellen — ellen pitäisi sinusta. Tuleva asemani antaa minulle suuren vaikutusvallan. Minä sanon sen peittelemättä, että aion käyttää sitä hyväkseni. Mietippäs siis tarkkaan, mitä teet. Minusta ei konsanaan tule nöyrämielistä, alistuvaa vaimoa. Olen sitä mieltä, että naisen tulee aina kehittää yksilöluonnettansa — olkoonpa hän nainut tai naimaton. Oletko ajatellut sitä, että minä ehkä usein teen sellaista, jota paheksit ja joka omaisiasi ehkä loukkaa."
"Sinä olet oleva vapaa", vastasi herra Raeburn päättävästi. "Olen miettinyt kaikkea."
"Entä isäni?" jatkoi Marcella kääntäen päänsä pois. "Hän on sairas — hän kaipaa sääliä, rakkautta. Minä en suostu minkäänlaisiin siteisiin, jotka pakottavat minua häntä kieltämään."
"Sääliä ja rakkautta pidän pyhänä", vastasi Aldous suudellen häntä hellästi kädelle. "Ole rauhallinen — ole tyytyväinen — armas!"
Molemmat vaikenivat. Marcella vajosi syviin ajatuksiin, Aldous nautti taivaallisesta onnestaan. Aurinko oli jo mailleen menemässä, tuuli puhalsi virkeämmin.