Eräänä kuutamoisena joulukuun yönä, kaksi kuukautta Marcella Boycen ja Aldous Raeburnin kihlauksen jälkeen, ympäröi Mellorin metsiä ja ketoja ja Buckinghamshiren tasankoa, joka erottaa Chilternin metsäisen ylängön liitukummuista, tuo aavemainen hiljaisuus, joka tavallisesti kuuluu purevaan pakkaseen.
Talvi oli tehnyt tuloa ennenkuin viimeiset lehdet olivat karisseet tammista. Kaksi viikkoa oli jo pakkasta kestänyt, mutta lunta ei ollut vielä yhtään näkynyt. Niittyjä peitti ohut huurrekerros; ojat, kynnettyjen peltojen vesiset vaot ja kylän keskellä oleva lampi, josta väen oli tapana noutaa pääasiallinen vesivarastonsa, olivat lujassa jäässä. Joka aamu kohosi metsästä kevyt usvahuntu, paljastaen talvisen maiseman upeuden ja haihtuen pilvettömän taivaan sineen; joka ilta nousi kuu, ilman että heikoinkaan tuulenhenki puhalteli, ja autioilla kedoilla törröttävien puiden oksat kuvastuivat selvinä ja tummina valkopeitteiseen maahan.
Miten hiljaista oli nyt keskiyön aikaan metsän reunassa! Kaksi miestä, jotka nököttivät muutamain pensaiden kätkössä herra Boycen parhaimmalla metsästysalueella, ja jotka olivat ulkona samoilla asioilla, uskalsivat tuskin puhutella toisiaan, niin eriskummainen ja painostava oli metsän hiljaisuus. Miehistä oli toinen Jim Hurd, toinen vaivaishuoneen Pattonin poika, noin kuudenkymmenen korvissa oleva mies, jonka pienet, kutistuneet kasvot valkeina ja terävinä kurkistivat rällähatun alta.
Missään ei näkynyt elonmerkkiä. Hurd siirsi kätensä korvalle ja kumartui eteenpäin tarkkaavasti kuunnellen. Äkkiä tuntui värinää, ja samassa kuului kumea, jyskyttävä ääni hänen vieressään olevan multatöyrään pohjalta. Hän säpsähti, kyyristyi alas ja asetti korvansa maata vasten.
"Annappas pussi minulle", sanoi hän kumppanilleen, nousten pystyyn. "Kuuluuhan ihan selvästi, mitenkä ne siellä ryömivät ja liikkuvat. Kas tässä, ota tämä matkaasi ja mene toiselle puolelle."
Hän ojensi hänelle kimpun kaniiniverkkoja. Patton ryömi nelinkontin matalan multapenkereen ja pensasaidan takana olevaan metsään. Pensasaita, joka ympäröi metsästysaluetta antamatta sille minkäänlaista turvaa, oli huonossa kunnossa, kuten kaikki mikä Melloriin kuului. Mutta sen takainen kenttä oli lordi Maxwellin maata.
Ammattiinsa harjaantuneen miehen kätevyydellä Hurd työnsi syrjään risukasan ja pikkupensaat ja alkoi kiinnittää pyydysverkkoja kaniininpesän reikiin omalla puolellaan. Sitten hän pujottautui Pattonin luo tarkastamaan, että kaikki oli sielläkin paikoillaan, ja palasi jälleen takaisin noutamaan lumikkeja, joita hänellä tiivisti sidotussa pussissa oli neljä kappaletta.
Seurasi neljännestunnin jännittävä odotusaika. Apajaan joutui kaikkiaan viisi kaniinia, kolme Hurdin, kaksi Pattonin puolella. Miehillä oli täysi työ saaliin korjuussa, rihmojen hoitamisessa ja pesäreikien silmällä pitämisessä. Hurdin suuret kädet näyttivät ennättävän kaikkialle; vuoroin ne kiinnittivät verkonvirityspuikkoja, vuoroin taitavalla liikkeellä väänsivät niskat nurin verkkoon joutuneelta otukselta, vuoroin kerivät auki lumikkiin sidottua rihmaa.
Lopulta miesten kiusaksi muuan rihma katkesi ja lumikki hävisi kaniininkoloon. Nyt he olivat pulassa, sillä heitä ei haluttanut kaivaa sitä esiin, se kun olisi vain vienyt aikaa ja herättänyt tarpeetonta melua, eivätkä he liioin tahtoneet lumikkia menettää. Kaniineja ei enää näkynyt, ja näytti siltä kuin ei olisi tästä aukosta enää mitään saatavana. Hurd työnsi käsivartensa siihen reikään, johon hän oli lumikin päästänyt.
"Täällä on jotakin edessä", sanoi hän viimein. "Varmaankin kuollut kaniini. Annas tänne lapio." Hän kaiveli aukon suuta varovasti.