— Tuokaa ryyppy!
— Hyvä isä, pyydän anteeksi, — selitti kaupan isäntä, — mutta tämä talo kuuluu luostarille, minun liikepääomani on myöskin sen, ja luostarinjohtaja on ilmottanut ottavansa lainatun pääoman heti takaisin, jos minä myyn väkijuomia yhdellekään munkille. Älkää siis panko pahaksenne, että minun täytyy kieltäytyä.
— Poiketkaahan toki kerran hänen ehdoistaan, — virkkoi Syvähenki, — ja myykää minulle yksi ryyppy vain! Minä en hiisku kenellekään, että olette minulle mitään myynyt, niin siihenhän koko asia jää.
— Minä en voi mitenkään menetellä vastoin hänen määräystään, — vastasi isäntä. — Menkää mieluummin johonkin toiseen puotiin ja juokaa siellä, ja pyydän vielä kerta, suokaa tämä minulle anteeksi.
Lo Syvähenki nousi ja virkkoi:
— Jos lähdenkin tästä jonnekin muualle, tuota ryyppyä etsimään, niin kyllä minä palatessani vielä tänne poikkean sanoakseni silloin viimeisen sanani.
Ja hän poistui puodista. Muutaman askelen päässä hän huomasi taas ilmotuslipun erään toisen samanlaisen kaupan edessä, ja kun ei siinä minkäänlaista oviverhoa ollut, hän astui suoraa päätä sisään, istuutui ja tiuskaisi:
— Isäntä! Pian! Tuokaa minulle ryyppy!
— Hyvä isä, — sanoi isäntä, — te ette näy tuntevan meidän olosuhteitamme. Luostarinjohtaja on antanut määräyksen, joka teidän pitäisi tuntea ja kuitenkin, tulette nyt tänne saattamaan kauppamme vaaranalaiseksi.
Lo Syvähenki ei ollut lainkaan halukas lähtemään toista kertaa tyhjin toimin ja ahdisteli pyynnöillään aika lailla kaupan isäntää. Mutta kun tämä pysyi järkähtämättömänä, niin hänen täytyi vihdoin nousta ja lähteä.