— Jollette te kaljupäät heti avaa minulle, niin sytytän portin tuleen ja poltan koko luostarin poroksi!
Munkit pitivät viisaampana avata portin salvat, sillä muussa tapauksessa olisi Lo Ta varmaankin pannut uhkauksensa täytäntöön. Portinvartiat avasivat siis teljet ja irrottivat tynkipuomit aivan kuulumattomasti ja pakenivat sitten munkkien perään piiloutuakseen luostariin.
Lo Syvähenki ryntäsi nyt hurjaa vauhtia nyrkit pystyssä päin porttia, joka avautui heti niin helposti, että hän kaatui pitkälleen maahan. Mutta hän nousi jaloilleen, löi kevyesti kädellä päähänsä ja läksi suoraa päätä makuusuojaansa.
Munkit istuivat sisällä syvään mietiskelyyn vaipuneina noudattaen pyhää velvollisuuttaan, mutta kun Lo Ta kohotti oviverhoa ja astui sisään heidän riviensä väliin, valtasi suuri pelko heidät ja he painoivat päänsä alas.
Hän pääsi kuitenkin onnellisesti vuoteensa luo ja alkoi riisuutua. Hän avasi vyönsä ja rupesi hellittelemään pukunsa sidenauhoja, mutta kun ne eivät heti avautuneet, hän repi ne auki. Sitä tehdessään putosi koiran reisiluu hänen povestaan.
— Haa, sepä mainiota! — huusi Lo Ta. — Minulla tuntuu juuri olevan aika nälkä!
Ja hän alkoi syödä. Mutta munkit peittivät häpeissään ja inhoissaan kasvonsa ja hänen lähimmät naapurinsa vetäytyivät vuoteillaan mahdollisimman kauaksi hänestä.
Lo Syvähenki kiskaisi palan lihaa koiran reidestä ja ojensi sen viereiselle munkille sanoen:
— Pistä poskeesi!
Mutta munkki painoi kauhtanansa hihaa huuliaan vasten estääkseen lihapalaa sattumasta niihin. Kun Lo Ta sen huomasi, hän huusi: