— Etkö tahdo syödä? Hä? Varroppas!
Ja hän sieppasi munkin kainaloonsa ja työnsi lihapalan väkisten hänen suuhunsa. Eikä hän antanut toiselle aikaa sylkäistä palaa suustaan, vaan pakotti uhrinsa nielemään tuon vastenmielisen palan. Silloin ryhtyivät toiset munkit auttamaan onnetonta toveriaan.
Mutta Syvähenki viskasi koirankoiven luotaan ja alkoi nyrkit pystyssä nasikoida virkaveljiensä kaljuja päitä. Koko makuusuoja joutui epäjärjestykseen ja kiihdyksiin. Munkit kokosivat vaatteensa ja hankkiutuivat lähtemään kokonaan talosta pois huolimatta apulaisen kehotuksista jäädä paikoilleen. Syvähenki raivosi niin kauan heidän keskuudessaan, että kaikki olivat peräytyneet ulos etsiäkseen itselleen turvapaikan jostakin muualta.
Tällä kertaa eivät kyökkimestari ja lukkari enää kääntyneet luostarinjohtajan puoleen, vaan kutsuivat luostarin palvelusväen kokoon, luvultaan noin sata henkeä ja hyökkäsivät tämän talouskaluilla, seipäillä ja nuijilla asestetun joukon kanssa makuusuojaan. Syvähenki oli juuri tulossa ulos, mutta kun hän äkkäsi vaarallisen asemansa, hän päästi hurjan sotahuudon ja peräytyi takaisin. Hänellä ei ollut minkäänlaista asetta ja sentähden hän kiireessä repäisi Buddha-kuvan edessä olevasta uhripöydästä kaksi jalkaa ja alkoi heti tehdä puhdasta jälkeä. Ja totta puhuen, vaikka toiset olivatkin niin vahvasti varustetut, olivat he kuitenkin iloisia, että saattoivat paeta tästä kahakasta heitettyään aseensa.
Mutta pihalle johtavaan käytävään he uskalsivat pysähtyä hetkeksi ja päättivät nyt hyökätä yhtaikaa käytävän kummaltakin puolelta Lo Tan kimppuun, kun tämä on menossa ulos. Mutta Syvähenki huomasi juonen. Hänellä oli pöydänjalka kummassakin kädessään ja huitoi niitä yhä enemmän yltyneenä oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse tehdäkseen tilaa ja karkottaakseen viholliset tieltään. Hän oli näin taistellen edennyt pihalle saakka, kun luostarinjohtaja yhtäkkiä ilmaantui kamppailevain näkyviin ja huusi kuuluvalla äänellä:
— Syvähenki, heretkää!… Ja te munkit, antakaa hänen olla rauhassa!
Luostariveljet, joista osa oli kamppailussa haavottunut, hillitsivät itsensä, ja kun Lo Ta huomasi, ettei kukaan häntä enää vastustanut, hän heitti pöydänjalat maahan ja sopersi:
— Herra johtaja, minä alistun teidän tuomioonne.
Nyt alkoi Lo Ta vähitellen selvitä.
— Syvähenki, — lausui johtaja, — jos te tulette elämään tällä tavalla edelleen, niin te sillä joudutatte minun kuolemaani. Kun te ensi kerta olitte humalassa ja aikaansaitte täällä yleisen epäjärjestyksen, minä ilmotin siitä teidän sukulaisellenne, herra sihteeri Tshaulle, joka sen johdosta kirjotti anteeksipyyntökirjeen luostarin veljeskunnalle. Tällä kertaa olette ollut paljon raivoisampi ja rikkonut paljon pahemmin sopivaisuuden ja hyvän järjestyksen sääntöjä vastaan. Te olette särkenyt kesämajan ja porttipatsaan. Tämän kaiken voi teidän sukulaisenne korvata. Mutta te olette ahdistanut munkkeja ja karkottanut heidät luostarista ulos; sellainen rikos on sangen vakavaa laatua. Tämä Wan Shu Buddhisatwalle pyhitetty tomppelimme Viidentaulunvuorella on ollut levon, rauhan ja yksinäisyyden tyyssija, josta uhrisavu jo yli tuhannen vuotta on kohonnut taivasta kohti. Kuinka voisimmekaan suvaita, että te sitä tällä tavalla häpäisette? Tulkaa muutamaksi päiväksi minun suojaani, kunnes minä olen hankkinut teille toisen paikan.