Kello oli kahdeksan tienossa, kun Kirsikkavuorelta päin alkoi kuulua kellojen ja rumpujen ääntä. Liu-vanhus kuuli tämän ja alkoi vapista, palvelijat astuivat ulos katsomaan mitä oli tulossa, ja näkivät puolisen sataa tulisoihtua, jotka valaisivat ympäristön, että oli valoisaa kuin päivällä. Näkyipä sieltä nopeaan laukaten lähestyvän joukko ratsumiehiäkin. Liu käski avata portin ja astui itse ulos lausumaan vieraansa tervetulleeksi.
Rosvopäällikön edessä ja takana oli hänen omia asestettuja miehiään vartioina. Näiden yllä oli juhlapuvut, käsissä lippuja ja hatuissa kukkia. »Kuninkaan» edellä marssi kahdeksan miestä kullakin harsokankainen lyhty kädessä ja neljä muuta kantaen tyhjää kantotuolia, jossa morsian aiottiin viedä uuteen kotiinsa. »Kuninkaalla» itsellään oli keilamainen punainen turbaani päässä, harmaa kultaompeleinen viitta yllä, vyötäisillä kullattu vyö ja pitkävartiset ratsusaappaat jalassa. Hän ajoi uljaalla, vaahtosuisella ratsulla.
Juhlakulkueensa ympäröimänä saapui siis »suuri kuningas» Kirsikkamajaan, ja kun hän astui ratsunsa selästä alas, niin hänen juhlajoukkonsa kohotti äänekkään onnentoivotushuudon. Liu-vanhus riensi omasta kädestään tarjoamaan tulomaljaa, jota täyttäessä hän ja kaikki hänen palvelijansa polvistuivat maahan rosvokuninkaan eteen. Mutta tämä tarttui ukon käteen, nosti hänet ylös ja sanoi:
— Te olette minun appeni. Miksi polvistutte siis minun eteeni?
— Älkää puhuko noin, — vastasi Liu, — minähän olen vaan suuren kuninkaan alamainen.
Rosvokuningas, joka nähtävästi oli jo kotonaan tyhjentänyt monet lähtömaljat, nauroi noille sanoille ja arveli:
— Minä toivon, etten ole tuottava teille häpeätä tullessani vävyksenne.
Kun he astuivat kuistille, arveli hän:
— Isäni, eipä olisi ollut syytä näin suuremmoiseen vastaanottoon.
Sitten rosvokuningas tyhjensi kolme maljaa ja huusi eräälle saattomiehelleen, että hän kiinnittäisi ratsun puuhun. Ja kun hän senjälkeen astui pylväskäytävään, päristi hänen saattojoukkonsa rumpuja ja helisti soittimia.