— Miksi olette tämän luostarin hävittäneet?
— Hyvä isä, — vastasi munkki, — pyydän teitä istuutumaan ja kuuntelemaan, mitä sanon.
— Minä odotan pikaista vastausta, ymmärrättekö, — huusi Syvähenki katsoen tuimasti.
— Tämä luostari oli paraita näillä seuduilla, sillä sillä oli laajat tilukset ja se saattoi tarjota monen monelle munkille mitä mukavimman olon. Mutta luostarin munkkeja, joista näette vielä muutamia vanhoja tuolla käytävässä, syytettiin siitä, että he elivät ylellisesti ja pitivät naisia luonaan eikä voinut johtajakaan pitää heitä kurissa. Tekivätpä he vielä valituksen häntä vastaan ja saivat hänet pois virastaan. Kun luostari senjälkeen oli vähitellen joutunut aivan rappiolle, munkit hajaantuivat mikä minnekin ja luostarin tilukset myytiin. Sentähden minä tulin tänne ottaakseni luostarin haltuuni ja laittaakseni sen taas kuntoon. Me olemme tässä juuri olleet hommassa korjata vanha ulkoportti ja tehdä uudet katot muutamiin rakennuksiin.
— Kuka on tämä nuori tyttö? — kysyi Syvähenki.
— Hyvä isä, minä tahdon kertoa teille hänenkin tarinansa. Hän on erään rikkaan miehen tytär naapurikylästä. Hänen isänsä oli pitkän aikaa luostarin suosijoita. Mutta perhe joutui vararikkoon ja tyttö on nyt köyhä; hänen miehensä on sitäpaitsi sairas. Sentähden on hän, kuten näette, tullut tänne hakemaan vähäsen riisiä, ja kunnioituksesta hänen isäänsä kohtaan minä pyysin häntä aterioimaan kanssamme. Älkää uskoko, hyvä isä, mitä nuo vanhat munkit teille sanovat!
Kun Syvähenki oli saanut kuulla tämän perinpohjaisen selvityksen, hän virkkoi:
— Vai ovat nuo vanhat munkit vetäneet minua nenästä? No, enpä aio toista kertaa enää sellaista suvaita.
Sen sanottuaan hän nosti taas sauvansa olalle ja palasi keittiörakennuksen takana olevaan mökkiin.
Munkit seisoivat paraikaa pöydän ympärillä noukkien viimeisiä riisinjyväsiä. Syvähenki hyppäsi heidän keskelleen ja huusi: