— Te itse olette tämän luostarin hävittäneet ja sitten kehtaatte vielä valehdella minulle vasten naamaa!
— Älkää uskoko heitä, — huusivat munkit kuin yhdestä suusta. — Kun he näkivät teidän sauvanne ja miekkanne ja olivat itse aseitta, he eivät uskaltaneet haastaa riitaa kanssanne. Jollette usko meitä, niin menkää vielä kerta takaisin, ja saattepa nähdä, että he ottavat teidät nyt toisin vastaan. Ja ajatelkaa toki, kunnianarvoisa veli, että he syövät lihaa ja juovat viinaa, kun meillä sitävastoin ei ole enää riisin jyvääkään ja jouduimme vielä suurempaan hätään, kun te saatoitte syödä viimeisemme.
— Siinä on järkeä, — ajatteli Lo Syvähenki itsekseen ja läksi toisen puolueen luo. Mutta ovi, joka vei sinne, oli suljettu ja teljetty ja hänen täytyi potkaista se auki.
Kun hän astui sisään, tuli »rautainen Buddha» häntä vastaan suuri miekka kädessä. Lo Syvähenki kohotti sauvansa ja ottelu alkoi. Kun »rautainen Buddha» oli kaksitoista tai neljätoista kertaa iskenyt miekallaan, hänen täytyi jo peräytyä jaksamatta tuskin enää välttää Syvähengen lyöntejä. Silloin hiipi »lentävä noita» Lo Syvähengen taa iskeäkseen väkipuukon hänen selkäänsä.
Syvähenki kuuli kyllä hänen askeleensa ja näki hänen varjonsa, vaan ei uskaltanut heti kääntyä ympäri peläten salajuonta. Hän laski sentähden sauvansa maahan ja heitti itsensä sen varassa »rautaisen Buddhan» lyöntipiiriä ulommaksi karjaisten samalla niin kamalasti, että toiset säpsähtäen vetäytyivät taaksepäin. Saatuaan näin selkänsä turvatuksi hän kääntyi kumpaakin vastaan ja taisteli kuolemaa halveksien pitkän aikaa yksin kahta vastaan. Mutta ensiksikin Syvähenki taisteli nälkäisenä, toiseksi hän oli sinä päivänä kulkenut pitkän matkan ja kolmanneksi oli yksin peräti vaikeata pitää hyvissä voimissakin puoliaan kahta sellaista sotakarhua vastaan. Hän laski sauvansa ja pakeni.
Toiset kaksi seurasivat häntä ulkoportille saakka. Siellä Syvähenki kääntyi vielä kerta heitä vastaan ja piti vielä jonkun aikaa puoliaan, mutta sitten hänen täytyi taas paeta. Nyt eivät »rautainen Buddha» ja »lentävä noita» viitsineet enää ajaa häntä takaa, väsyneitä kun olivat, vaan istuutuivat kivisillan kaidepuulle.
Lo Syvähenki oli ennättänyt jo melko kauas, kun hän huomasi unohtaneensa myttynsä luostariin Buddhapatsaan eteen. Kiireessä hän ei ollut niitä muistanut. Mutta kuinka hän voisi tulla rahatta toimeen matkalla? Sitäpaitsi hänen oli kova nälkä ja hyvin toivottomalta näytti paluu takaisin ja uusi tappelu noitten lurjusten kanssa. Se olisi suorastaan vaarallista!
Hänen näin arvellessaan, mitä nyt olisi tehtävä, painui tie tuuheaan havumetsään:
— Kuinka synkkä metsä! — ajatteli hän.
Samassa näkyi tuntematon mies pistävän päänsä esiin puunrungon takaa ja viheltävän. Mies katsahti vain lyhyeen sieltä, löi kätensä yhteen ja katosi.