— Me pidämme sitä suurena onnena, kunnianarvoisa isä, että tapasimme henkilön, joka meistäkin huolehtisi, — vastasivat he.
Lo Syvähenki oli siitä kovin iloissaan ja söi ja joi heidän kanssaan, että tulivat hauskalle tuulelle. He mekastivat ja kertoivat seikkailujaan, paukahuttelivat käsillään ja naureskelivat. Hauskoja, huolettomia poikia näyttivät olevan.
Yht'äkkiä kuului ulkoa pelto varisten äänekästä rääkkymistä ja kun he astuivat ulos puutarhaan, eräs työmiehistä osotti uuden variksenpesän eräässä raidassa.
Jotkut ehdottivat, että pitää noutaa tikapuut ja ottaa pesä alas, mutta
Ruohokäärme lupasi kiivetä puuhun ja tuoda pesän ilman tikapuita.
Nyt silmäili Syvähenki puuta hetken aikaa, ikäänkuin olisi sitä katseellaan mitannut, astui sitten puun luo ja heitti päällysviittansa yltään. Sen jälkeen hän kiersi oikean kätensä puun rungon ympäri aivan läheltä tyveä, otti vasemmalla kädellään ylempää kiinni, asettui tukevaan asentoon ja ponnistaen itsensä suoraksi repäisi yhdellä tempauksella puun juurineen päivineen maasta.
Kun tyhjäntoimittajat hänen ympärillään huutaen tahtoivat onnitella Lo Syvähenkeä tämän yliluonnollisen jättiläisteon johdosta, hän arveli rauhallisesti, niinkuin ei mitään erinomaista olisi tapahtunut:
— Eihän tuossa mitään sen kummempaa. Huomenna saatte nähdä, että minä osaan aseitakin käyttää.
Senjälkeen erosi tuo elämöivä seurue yöksi aikoen seuraavana aamuna jälleen kokoontua.
Kun nuo maankuleksijat huomasivat, että Syvähenki oli taipuvainen huvitteluun, he tulivat joka päivä hänen luokseen, ja kun he olivat aikansa syöneet ja juoneet, esitti Syvähenki heille puutarhassa voimatemppuja.
Eräänä päivänä hän oli kutsunut heidät kaikki luokseen ja kun he olivat kyllikseen mässänneet, lausui joku joukosta isännälle: