— Tule pois, Rufa, väisty — tule tänne, tule tänne — tuossa on leijona, muurahaisleijona, joka viskasi hiekkaa päällesi saadakseen sinut kiinni.
Ja me riensimme vikkelästi pois.
— Rakas Rufa, sanoi täti Formica, kun me rauhassa ja levossa istuimme suuren kallion suojassa — kallio oli melkein yhtä iso kuin Gunnin käsi — nyt olisi voinut sinun käydä aivan hullusti. Olen aivan unohtanut varottaa sinua muurahaisleijonasta. Kuinka voinkaan olla niin ajattelematon!
Ja täti Formican suurihmat vapisivat ja tutisivat ja silittivät minua. Niin hän oli pelästynyt siitä, että olisin voinut joutua leijonakuoppaan.
— Täti Formica hyvä, sinä olet herttaisin muurahainen, jonka tunnen, sanoin minä ja heilutin suurihmojani.
— Hyvä on, hyvä on, rakas Rufa, hän sanoi — mutta nyt sinun täytyy kuunnella tarkasti ja oppia tuntemaan vaarallisen vihollisemme, muurahaisleijonan. Tiedätkö, se hiipii meidän teillemme, ja sinne se kaivaa kuopan hiekkaan ja itse se piiloutuu kuopan pohjaan, niin ettei sitä ollenkaan voi nähdä. Siinä se vaanii muurahaisia, jotka kulkevat ohi ja putoovat kuoppaan — juuri niinkuin oli tapahtumaisillaan sinulle, Rufa.
— Kuinka olisi käynyt, jos olisin pudonnut kuoppaan, kysyin.
— Voi, tiedätkö Rufa, silloin leijona olisi puristanut sinua kahdella pitkällä, terävällä sapelillaan, jotka sillä on hampaina, ja niin en olisi koskaan enää saanut nähdä sinua.
— Onpa ilkeä ja häijy tuo muurahaisleijona, sanoin minä.
— Niin, se on varmaan totta, täti Formica sanoi. Se on hirveän häijy eläin.